Aikamatkustajan blogi

Pellon laidasta lähtee mutkitteleva polku, jonka päässä avatutuu huikean kaunis, vanhojen lehtipuiden ympäröimä metsäaukio. Ruoka tuoksuu, ruskeaessuiset kokit kantavat höyryäviä ruoka-annoksia, tunnelmalliset lamppunauhat koristavat kojuja puiden varjossa. Nurmikolla astelee tyytyväisen ja hyväntuulisen oloisia pariskuntia ja lapsiperheitä. Kaikki ovat pukeutuneet hyvin, itse asiassa mikään paikassa ei muistuta vähääkään siitä, että olisin Romaniassa. Tämä onkin tryffelifestivaali ja tunnelma on hienostunut kuin eteläranskalaisilla viinimessuilla tai englantilaisissa laukkakilpailuissa. Ymmärrän nyt, ettei kyse ole vain tryffeleistä (tuber). Tänne tullaan ensisijaisesti näyttäytymään merkkivaatteissa samaan tuloluokkaan kuuluvien hyväntuoksuisten ihmisten parissa ja ottamaan selfieitä. Ympärillä vilahtelee vaaleanpunaisia paitoja ja valkoisia tennareita, sekä cowboy-bootseja ja botoxia. Lavalla brittitoimittaja Charley Ottley mainostaa sarjaansa Flavours of Romania . Tämä ei olekaan...

Omat lapset ovat siinä iässä, jossa on pian valittava mitä aikoo elämässä tehdä. Ainakin pitäisi päättää joku suunta, mihin on menossa. Harva kuitenkaan tietää 18-vuotiaana mitä haluaa, minkälainen ihminen edes itse on, mihin on ehkä lahjoja tai mitä aikoo mahdollisesti tehdä työkseen seuraavat 40 vuotta. Itse en ainakaan tiennyt. Kotoa oli kuitenkin lähdettävä. Niinpä päädyin opiskelemaan graafikoksi, koska äiti ehdotti sitä ja koulukin oli lähellä. Se oli sattumalta ala, jolle hän itse olisi myös halunnut, mutta päätyikin pankkiin, tosin kokeiltuaan ensin sekä toimittajan että opettajan hommia.   Nyt tiedän, mitä olisin voinut itse valita. Kun muut kiipeilivät puissa, pelasivat jalkapalloa tai tietokonepelejä, minä istuin kotona piirtämässä. Teräväkärkisellä lyijykynällä syntyi uusia automalleja, edestä, takaa ja sivuilta. Opettelin perspektiiviä ja varjostuksia ja ihailin italialaisia mestareita – Bertonea ja Giugiaroa kun muut fanittivat Maradonaa. Millimetripaperille syntyi sa...

On kulunut vuosi siitä kun kirjoitin ensivaikutelmistani saapuessamme Romaniaan. Nyt moniin asioihin on ehtinyt tottua, toiset jopa hyväksyä. Joidenkin osaa antaa olla. Mutta silti uskon, että alkuperäinen havaintoni oli ihan oikea: elämme kehitysmaassa. Romania on maa, jossa asiat etenevät äärettömän hitaasti, jos etenevät, sanovat viralliset EU-tilastot mitä tahansa. Ja aikamatka jatkuu myös tulevaisuudessa ellei maa löydä jostakin mystistä madonreikää, jonka läpi voi oikaista länsimaiden tasolle. Todennäköisyys sille taitaa olla pieni.   Matkailimme heinäkuussa Sisiliassa ja tarkkailin italialaista elämäntapaa. Sosiaalinen kulttuuri poskisuudelmineen ja italialaiset muutenkin muistuttavat hyvin paljon romanialaisia. Sisilia ei ehkä ole Unionin vauraimpia ja kehittyneimpiä kolkkia, mutta Romanian jälkeen se näyttää kuin eri planeetalta. Tiet, sillat, junat, liikenne ja yhteiskunta toimii, infra on siis hyvässä kunnossa. Miten italialaiset ovat onnistuneet ratkaisemaan samat onge...

Ulkomaille muuttamisessa parasta on se kun saa löytää uusia asioita uudesta kotimaasta. On erilaisia ruokia, uusia makuja ja hassuja tapoja. Ihmiset ovat kummallisia, mutta vaikuttavat ystävällisiltä, ainakin jos ei ymmärrä kieltä. Kunnes iskee koti-ikävä ja tulee mieleen ruisleipä ja salmiakki. Mitä jos niitä ei saa mistään? Lapset sanoivat jo muutaman kuukauden jälkeen itku silmässä kaipaavansa suomalaisia ruokia. Lupasin tehdä mitä tahansa, vaikka hernekeittoa. Kertokaa mitä te kaipaatte, kullannuput. –Sushia ja nuudeleita, oli vastaus.   Ehkä ihmisellä on vahvin tunneside juuri tuttuihin makuihin ja hajuihin. Ihan aluksi olin nimittäin ennakoinut, että eniten ulkomailla tulisi ikävä lonkeroa, hapankorppuja ja lakritsia. Hätänumeroon ei kuitenkaan tarvinnut soittaa. Harmaata juomaa saa kaatamalla lasiin Giniä ja greippilimonaadia. Hapankorppuja löytyy saksalaisesta marketista, samoin kuin Fazerin suklaatakin. Lakritsi sen sijaan oli ongelma, kunnes bongasimme erään vaatteita myy...

Olipa kerran maa, jossa yhteiskuntajärjestelmän muuttuessa ideologia syrjäytti uskonnon, tai niin ainakin yritettiin tehdä. Koulujen seinälle lyötiin suuren johtajan kuva ja koulukirjat kirjoitettiin uusiksi, totuudenmukaisemmin. Uskonnon harjoittaminen ja symbolit kiellettiin. Kirkollisten pyhien tilalle keksittiin uusia uljaita juhlia kuten nuorison päivä tai sosialismin päivä. Juhlissa laulettiin kansallishymniä. Tietenkään ihmiset eivät lopettaneet kirkossa käymistä, mutta se tehtiin kaikessa hiljaisuudessa. Ideologian mukaan valta kuului kansalle, mutta asioista päätti silti pienilukuinen eliitti. Sanottiin, että kaikki on tehty kansan parhaaksi, mutta kukaan ei näyttänyt erityisen onnelliselta. Kansalaiset kuitenkin hyväksyivät sen mitä johtajilta tippui, koska muustakaan ei oikein tiedetty – toivottiin vain, että lupaukset paremmasta joskus pitäisivät paikkansa. Kuri ja valvontakin olivat kovia. Kysyttäessä vastattiin niin kuin oli neuvottu, koska vain sillä tavalla jär...

Kun äiti palasi Pariisista 60-luvulla, hän ihmetteli lentokoneessa tarjottua kahvia. Siinä oli selvästi jotain vikaa, sitä ei pystynyt juomaan. Kahvi maistui kummallisesti hernekeitolta. Äiti oli latkinut hyvää ranskalaista café au lait’ta pariisilaisperheessä vuoden ajan ja siitä kokemuksesta hän ei toipunut koskaan. Olen perinyt äidiltä adoptoidun ranskalaisen riippuvuuden tuoreisiin croisanteihin, patonkiin, jota kannetaan ilman paperia kainalossa ja kahvin tuoksuun. Ja sen, etten minäkään pysty juomaan Finnairin kahvia. Se on vähän liian suomalaista, liian suuri kulttuurishokki joka kerta ulkomailta palatessa. Olen pari kertaa jättänyt sen kuppiin, joutunut selittelemään ja oppinut lopulta olemaan matkan ajan ilman. Kahvi on elämän suuria nautintoja. Suurimpia iloja matkustaessa on istua paikallisissa kahviloissa. Epäilemättä puolet matkoilla vietetystä ajasta olen istunut terasseilla ja cafeterioissa, paljon enemmän kuin baareissa. Enää ei ole tosin pakko matkustaa vain saadaksee...

Kimi ei saanut scarpaa Ferrarilta siksi, ettei osaisi ajaa vaan siksi ettei osaa puhua. Sanotaan, että hän mieluiten tulee radalle, ajaa ja menee kotiinsa eikä sano kenellekään mitään. Juuri näinhän suuri osa suomalaisista toimii työssä käydessään. Suomessa se varmaan sopiikin oikein hyvin, ei Kimin käyttäytymisessä ole kotimaan mittapuun mukaan mitään epänormaalia, mutta italialaistallissa se ei taida riittää. Ehkä sitä ajamistakin olisi voinut skarpata tänä vuonna, mutta se ei silti ollut syy saada monoa. Pikkuhiljaa on sivulauseissa paljastettu mikä ‘ jäämiehen ’ käyttäytymisessä nyppi italialaisia. Kimi on sulkeutunut, ei näytä tunteitaan, ei osaa kommunikoida eikä ole tarpeeksi sosiaalinen – hän on siis suomalainen. Hänen olisi pitänyt ottaa toisenlainen rooli – olla edes vähän italialainen. Jos ei se hymy tule luonnostaan, se on opeteltava vaikka väkisin. Kun Suomessa ei harrasteta small talkiakaan, treenattavaa on aika paljon, mutta ei se nyt mahdotonta ole. Jäämies on positi...