Pallokentän laidalla
Lapsena vietin paljon aikaa yksin. Olin valikoiva kavereiden suhteen, en kaivannut kovin montaa. Niihin, jotka olivat kavereita, halusin voida luottaa. Enkä viihtynyt koskaan isoissa porukoissa. Sanomattakin lienee selvää, etten harrastanut joukkuelajeja. Ei niin, ettei siihen olisi ollut tilaisuutta. Pelasin vähän aikaa jalkapalloa kunnes huomasin, ettei minua kiinnostanut vähääkään kuka sitä palloa vie ja mihin suuntaan. Kun tänään vein pojan ensimmäisiin jalkapallotreeneihin, tunsin oloni kentän laidalla kaikkea muuta kuin kotoisaksi. Olen laittanut oman lapseni sinne, missä itse viihdyin kaikkein vähiten – joukkuelajiin. Miksi? Koska hän pyysi niin hartaasti niin monta kertaa. Eikä ole ollenkaan huono asia, eikä myöskään yllättävää, että juuri tämä lapsi haluaa harrastaa urheilua. En vain pääse hänen sielunmaisemaansa sisälle. Hän haluaa kilpailla, ottaa mittaa toisista, olla paras ja nopein ja kuulua voittajajoukkueeseen. Mitään näistä en ole koskaan oikein ymmärtä...