Aikamatkustajan blogi

Kevään tuloa juhlitaan Romaniassa maaliskuun alussa. Joskus juhlaan on aihettakin ja kukat jo kukkivat. Mutta nyt 4 °C astetta ei tunnu yhtään keväiseltä. Oma keväturakkani on perinteisesti kotikadun siivoaminen roskista, minkä teen palkatta ja pyytämättä. Olen ominut homman itselleni, koska kukaan muu ei sitä tee. Kukaan ei myöskään ole tullut kommentoimaan tekemisiäni tai kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Oletan siksi, että paikallisille asia on yhdentekevä  eivätkä he huomaa eroa. Parin sadan metrin matkalta löytyi tänä vuonna kuitenkin yksitoista pientä viinapulloa, vähintään saman verran röökiaskeja ja säkillinen muuta pikkuroskaa, kuten tölkkejä, lasia ja pahvimukeja. Suomalaisen on pakko siivota, muuten täällä ei voi olla.   Vuodenajan vaihtuminen näkyy myös joen rannoilla. Puut kukkivat kauniisti oksilla roikkuvista erivärisistä muoviriekaleista, jotka keinahtelevat kevättuulessa. Lumien sulaessa koko kauneus paljastuu, ennen kuin kesän vihreys taas peittää realitee...

Kuulin joskus Intiassa tarinan, jossa syrjäisen maalaiskylän asukkailta oli kyselty, miten brittihallinnon poistuminen oli näkynyt heidän elämässään. Kyläläiset eivät tuntuneet ymmärtävän kysymystä. Kävi ilmi, etteivät he olleet koskaan kuulleet brittien tulosta Intiaan. Brittien hallinto kesti kuitenkin lähes sata vuotta. Ehkä se näkyi Delhissä, niille jotka siellä kävivät. Maalla eletään kuitenkin eri aikaa. Uudet keksinnöt saapuvat hitaasti perille, jos saapuvat lainkaan.   Myös kulttuuriero maaseudun ja kaupunkien välillä on iso, ehkä jopa isompi kuin eri maiden tai kansojen välillä. Me asumme maalla. Neljännesvuosisadan pääkaupungeissa bunkanneelle siinä on välillä nieleskelemistä, mutta kaikkeen tottuu, sanotaan. Ehkä muutos on helpompi tähän suuntaan. En ikävöi pääkonttoreita enkä metroaikataulua. Anonymiteetin menettämisen kääntöpuoli taas on se, että joka kulmassa tulee joku tuttu vastaan. Olen siis  downshiftannut onnistuneesti. Kuulostaapa kaupunkilaiselta.   ...

Edellisen kerran asuin Romaniassa 20 vuotta sitten. Se tuntuu paljolta. Luulisi, että moni asia on ehtinyt muuttua perusteellisesti, mutta jotenkin siltä ei kuitenkaan tunnu. Sainkin heti tullessa kokea aika tukevan kulttuurishokin. Se oli kuin isku palleaan: mikään ei ole muuttunut! Mitä me täällä teemme? Se oli ristiriitaisesti sekä samaan aikaan lohdullista että ahdistavaa. On asioita, joiden olisi suonut muuttuneen, ja niitä joiden ei tarvitsekaan muuttua.   Olen kirjoittanut samasta tuskailusta aikaisemminkin jutuissa Mitä opin romanialaislta ja Pyroteknikko palaa rikospaikalle . Onneksi paniikintunne meni ohi viikossa. Sadekin loppui ja aurinko kurkisti vuorten takaa. Pian tuttu pikkukaupunki ei enää näyttänyt niin kurjalta ja harmaalta, niin roskaiselta ja rikkinäiseltä. Ihmiset ovat yhtä sydämellisiä ja ihania kuin aina. Aina jää kiitollisuudenvelkaan jollekin jostakin odottamattomasta palveluksesta, lahjasta tai vieraanvaraisuudesta.   Aloin myös havaita asioita, joi...

En tiedä mikä kaikki päätökseen lopulta johti. Pandemia, eristäytyneisyys, ikävät uutiset, tulevat remontit, innokkaat kiinteistönvälittäjät, inflaatio, neliöhinnat, etätyö. Päätimme myydä talon ja lähteä. Ei, emme tienneet ensin lainkaan mihin muuttaisimme, mutta sitten kun ajatus Romaniaan lähdöstä oli sanottu ääneen, sitä ei oikein voinut peruakaan. Kaikki olivat spontaanisti samaa mieltä, että seikkailu kutsuu ja seuraava talo löytyy ihan eri leveysasteilta. Kukaan ei siinä vaiheessa tullut ajatelleeksi tuleeko siitä helppoa vai vaikeaa.   Muutaman kuukauden pohdinnan jälkeen laitoimme talon myyntiin. Puunasimme paikat esittelykuntoon ja valokuvaaja kävi ottamassa hienot todisteet siivousurakasta. Seuraavalla viikolla olimme sairastuneet koronaan, koko perhe. Näytöt peruttiin ja myyntikuvat vedettiin netistä. Vietimme joulunpyhät ja uuden vuoden karanteenissa. Taudista selvisimme levolla ja ukrainalaisilla lääkkeillä ilman suurempia murheita. Sitten kun lopulta saimme ensimmäis...

Kouluruoka on hyvää ja terveellistä. Näin meille on opetettu, ainoana oikeana totuutena, jota ei sovi kyseenalaistaa. Ainoa mikä enää on ihan varmaa on se, että kouluruoka on erittäin halpaa. Annos maksaa noin 70 senttiä. Valitettavasti se näkyy myös laadussa ja laadunvalvonnassa, koska viikon sisällä kouluissa on tarjoiltu riisiä kovakuoriaisilla sekä nakkikeittoa aux souris eli hiirellä höystettynä. Joensuun ruokapalvelupäällikkö Pirjo Mäkinen totesi vain, että harvoin tällaista sattuu . Juu, eihän sitä onneksi joka päivä ja se onkin helpottava kuulla. Miten usein tällaista saa tapahtua? Käsi ylös ne, jotka menisivät uudestaan syömään siihen ravintolaan, jossa on kerran tarjoiltu kuoriaisia riisin seassa? Koululaiset menevät, vaihtehtoja ei ole. Muutama vuosi sitten Joensuussa löytyi sairaalan ruoka-annoksesta kokonainen hiirenpää . Paikallinen ruokahuollon vastaava kertoi, että potilas otti pian koko asian huumorilla. Heh heh, hiirenpää. Onneksi tätä ei tapahdu usein. Kun...

Yhtenä aamuna jonotin puhelimessa puoli tuntia saamatta ketään vastaamaan paikallisessa terveyskeskuksessa. Viesti ilmoitti tylysti, että olemme juuri nyt kiireisiä, emme ehdi vastata. Sairastimme koko perhean voimin kolme viikkoa virusperäistä nielutulehdusta, silmätulehdusta ja yskää, yksi toisensa perään. Kokemus oli hermoja raastava ja väsyttävä paitsi taudin vuoksi myös siksi, ettemme tienneet mistä pitäisi hakea apua ja minkä lääkärin neuvoihin voimme luottaa. Yöt valvoimme itkevät lapset sylissä kaivaen neuvoja netistä. Terveyskeskuksen ja päivystyksen lisäksi haimme apua kahdelta yksityiseltä lääkäriasemalta. Sairaan lapsen kanssa ei ole kiva jonottaa. Tiivistetysti kunnallisen puolen neuvo oli pysyä kotona ja odottaa, että tauti menee ohi. Yksityiset lääkärit antoivat saman viruksen ja tulehdusten taltuttamiseen paksun nivaskan reseptejä. Saimmeko kalliilla rahalla parempaa palvelua ja enemmän huolenpitoa vai ryhdyimmekö lääkeyritysten voiteleman tohtorin koekaniineiksi? En t...