Aikamatkustajan blogi

Kun valmistuu koulusta saa hatun tai lakin tai vähintään kukkaseppeleen päähänsä. Jos kaikki menee hyvin, mistä ei ole vielä takeita, valmistun tänä keväänä taas uuteen ammattiin. Se on järjestyksessä jo kolmas. Ensin opiskelin itseni graafikoksi, mistä on ollut kiistatonta hyötyä elämässä, vaikka koulusta olikin kiire pois. Olin kuitenkin motivoitunut ja innostunut, mikä on ensiarvoisen tärkeää oppimisen kannalta. Monta vuotta myöhemmin valmistuin elokuva-alalle, myös motivoituneena, mutta ilman minkäänlaista ajatusta siitä mitä opintojen jälkeen tekisin. Niinpä palasin graafikoksi, koska sillä sai leipää pöytään. Nyt olen taas koulussa. Valmistun tulkiksi eli minusta tulee kielillä puhumisen ammattilainen, ihan virallisesti, vaikka toki alan töitä olen tehnyt jo kauan.   Opetellessani ruutuvihkon ja sanakirjan kanssa romanian kieltä vuosituhannen alussa, ei minulla käynyt mielessäkään, että siitä olisi joskus jotakin hyötyä. En itse asiassa ole vakavasti ajatellut, että minkään k...

Kaksi romanialaista poliisia seisoskeli torin laidalla. Ulkomaalainen turisti tuli kysymään jotain, mutta kumpikaan poliiseista ei ymmärtänyt sanaakaan. Turisti vaihtoi englannin ranskaan, mutta edelleen poliisit pyörittelivät päitään. Matkailija yritti vielä kahdella kielellä, mutta lopputulos oli yhtä laiha. Kun ulkomaalainen lopulta poistui paikalta, toinen poliiseista totesi vaikuttuneena toiselle: “Huomasitko Nelu miten montaa kieltä kaveri osasi?” Nelu kohautti olkapäitään. “Mitä sitten? Oliko siitä sille jotain hyötyä?” Vitsi voisi hyvin olla totta. Kun kaikkeen on tarjolla erilaisia laskureita, mietin onko kielten osaamisessakin mahdollisesti joku laskennallinen hyöty, jonka voi matemaattisesti todeta. Onko olemassa saturaatiopiste, jossa uuden kielen opettelu ei enää ole kannattavaa? Samaan tapaan kuin palkkatyössä progressiivinen verotus pitää huolen siitä, että jossain vaiheessa palkankorotuksesta ei enää ole mitään iloa. Ja myös siitä ettei palkkatyöllä pääse vaurastumaan, ...

Hymy ei ole useinkaan herkässä, asiakas ei ole kuningas eikä iloinen palvelu kaupan elinehto. Romanialaisessa kaupassa ei välttämättä tervehditä, eikä kiitetä lähtiessä. Olen siksi olettanut, että asiakaspalvelu tai paremminkin sen puute on jonkinlainen jäänne kommunismin ajoilta, vähän niin kuin itäisessä naapurissakin. Asiakkaista ei tarvinnut kilpailla eivätkä hyllytkään notkuneet tavaroista. Olen myös ajatellut, että asiakkaalle hymyily on myyjän velvollisuus, jota minulla on asiakkaana oikeus vaatia. Onko sittenkään? Tervehtimisongelman ratkaisu avautui minulle vasta vuosien ihmettelyn jälkeen. Kaupan kassoilla on töissä useimmiten naisia. Minä taas olen mies, joten romanialaisessa kulttuurissa on lähtökohtaisesti minun tehtäväni tervehtiä ensin. Myös kaupassa. Tervehdin siis kaupan kassaa ja vastineeksi saan ystävällistä palvelua. Jos kassalla on nuori nainen, hän saattaa tervehtiä minua ensin, koska olen vanhempi. Joka tapauksessa tervehdykseen aina vastataan. Toimiihan se näink...