Tekstit

Hän

Kuva
Koiramme täytti juuri kaksi vuotta. En ole ihan varma, pitäisikö ennemminkin juhlia sitä päivää jolloin koira saapui meille. Itse hän ei tuntunut juuri välittävän syntymäpäivästä, vaikka saikin ihan oikean luun ja onnittelulaulut. Häntä on hemmoteltu liikaa. Koira saa rakkautta ja huolenpitoa enemmän kuin kukaan muu perheessä. Ei toki niin, että olisin kateellinen millään muotoa. Välittäminen on kaksisuuntaista – siitä saa ihan yhtä paljon takaisin. Se ei ole hukattua energiaa, koira on hyvä osoittamaan tunteitaan myös meitä kohtaan.   Ehkä siksi ihmiset ja koirat sopivat niin hyvin elämään yhdessä. Tätä olen pohtinut nyt kaksi vuotta. Miten koirat osaavat näyttää tunteita niin, että me ymmärrämme niitä. Ymmärrämme tai tulkitsemme riittävän oikein. Ne myös osaavat lukea meidän sanatonta viestintäämme. Koira tietää jopa meitä paremmin milloin olemme huonolla tai hyvällä tuulella. Ihminen luulee voivansa peittää negatiiviset tunteet jonkin käyttäytymisen alle, mutta koiran kanssa se ei

Kestävän kehityksen maassa

Kuva
Edellisen kerran asuin Romaniassa 20 vuotta sitten. Se tuntuu paljolta. Luulisi, että moni asia on ehtinyt muuttua perusteellisesti, mutta jotenkin siltä ei kuitenkaan tunnu. Sainkin heti tullessa kokea aika tukevan kulttuurishokin. Se oli kuin isku palleaan: mikään ei ole muuttunut! Mitä me täällä teemme? Se oli ristiriitaisesti sekä samaan aikaan lohdullista että ahdistavaa. On asioita, joiden olisi suonut muuttuneen, ja niitä joiden ei tarvitsekaan muuttua.   Olen kirjoittanut samasta tuskailusta aikaisemminkin jutuissa Mitä opin romanialaislta ja Pyroteknikko palaa rikospaikalle . Onneksi paniikintunne meni ohi viikossa. Sadekin loppui ja aurinko kurkisti vuorten takaa. Pian tuttu pikkukaupunki ei enää näyttänyt niin kurjalta ja harmaalta, niin roskaiselta ja rikkinäiseltä. Ihmiset ovat yhtä sydämellisiä ja ihania kuin aina. Aina jää kiitollisuudenvelkaan jollekin jostakin odottamattomasta palveluksesta, lahjasta tai vieraanvaraisuudesta.   Aloin myös havaita asioita, joissa onkin

Via Asfaltica

Kuva
En tiedä mikä kaikki päätökseen lopulta johti. Pandemia, eristäytyneisyys, ikävät uutiset, tulevat remontit, innokkaat kiinteistönvälittäjät, inflaatio, neliöhinnat, etätyö. Päätimme myydä talon ja lähteä. Ei, emme tienneet ensin lainkaan mihin muuttaisimme, mutta sitten kun ajatus Romaniaan lähdöstä oli sanottu ääneen, sitä ei oikein voinut peruakaan. Kaikki olivat spontaanisti sitä mieltä, että seikkailu kutsuu ja seuraava talo löytyy ihan eri leveysasteilta. Kukaan ei siinä vaiheessa tullut ajatelleeksi tuleeko siitä helppoa vai vaikeaa.   Muutaman kuukauden pohdinnan jälkeen laitoimme talon myyntiin. Puunasimme paikat esittelykuntoon ja valokuvaaja kävi ottamassa hienot todisteet siivousurakasta. Seuraavalla viikolla olimme sairastuneet koronaan, koko perhe. Näytöt peruttiin ja myyntikuvat vedettiin netistä. Vietimme joulunpyhät ja uuden vuoden karanteenissa. Taudista selvisimme levolla ja ukrainalaisilla lääkkeillä ilman suurempia murheita. Kun lopulta saimme ensimmäinen näytön ja

Rokotusbussissa

Kuva
- Päivää. - Päivää, mitäs saisi olla? - No, rokotuksia olin ajatellut. - Olette oikeassa paikassa.   - Niin, mukavaa että te kiertelette tällä rokotusbussilla näin joulun allakin.   - Mikäs siinä kun kysyntää tuntuu olevan läpi vuoden. - Ottaisin ainakin kausikoronarokotteen.   - Selvä homma.   - Sitten teillä oli se tarjous, se avioerorokote 19,90.   - Se onkin ollut suosittu ja kyllä myöskin suosittelen lämpimästi, varsinkin jos olette naimisissa.   - Auttaako se? - Kovasti ainakin kehutaan. Tietysti rokotteiden kanssa on aina mahdollista ettei se jokaiselle toimi ihan samalla tavalla. Riippuu vähän elämäntilanteesta. Tälle on valmistaja kuitenkin luvannut yli 90% tehon. - No sen voisi sitten ottaa. Sitten tulisi se vuosittainen ikääntymisrokote.   - Sitä löytyy suoraan hyllystä. Se on nyt 29,90.   - Saako sitä ottaa useammin kuin kerran vuodessa? - Meillä ei olla annettu vielä ainakaan useampaa annosta, mennään valmistajan suositusten mukaisesti. Jos suositus muuttuu, niin sitten to

Totuusseerumia

Kuva
Suomi on tottelevaisten ihmisten maa. He voivottelevat maskinsa takaa muiden maiden hankaluuksia tai hymähtelevät lempeästi niille, jotka eivät ymmärrä hyvinvointivaltiomme onnea. Pieni vastatuulikaan ei haittaa. He käyvät vapaaehtoisesti ottamassa piikkinsä heti kun sen saavat ja käyttävät kuuliaisesti maskia, vaikkei kukaan olisi näkemässä, koska he tuntevat olevansa hyviä ja vastuuntuntoisia kansalaisia, jotka hoitavat oman osuutensa niin kuin kuuluu. He uskovat uutisia ja sanovat jaksaa jaksaa odottaessaan kiltisti ja valittamatta kun valtiovalta suuressa viisaudessaan ratkaisee tämän pandemian. Tällaisen kuvan saa Suomesta uutisia seuraamalla.   Juuri tällaiseen tottelevaisten tarinaan törmäsin Ylen sivuilla. Jo jutun otsikko oli provosoiva: r okotukset etenevät hyvin kouluissa . Miksi hyvin? Ei jäänyt epäselväksi mitä julkaisija ajattelee rokotusten etenemisestä. Ollaan viranomaisten asialla. Sävy oli kuitenkin kevyt ja huoleton, kuin aiheena olisi ol lut jäätelötötterön ostam

Vyöhyketerapiaa

Kuva
-Parasta oli se, ettei ollut mitään koronaa. Lasten suusta kuultiin taas totuus heti matkalta palattuamme. Vietimme terapeuttiset kaksi viikkoa Romaniassa. Olen ihan samaa mieltä, vaikkei se ihan totta olekaan. Silti tuntui hetkittäin ihan siltä, ettei mitään pandemiaa olekaan. Pelon tunne ainakin unohtui. Kyllä me kaipasimme hullun paljon sitä, että pääsee hetkeksi johonkin, ihan mihin tahansa kauas kotoa. Seinät ovat kaatuneet päälle jo pidemmän aikaa.   Oli myös onnea matkassa. Ei ollut mitenkään itsestäänselvää, että pääsemme lähtemään ja että kaikki menee sujuvasti. Pelkästään se, että pääsemme ulkomaille lomalle, tuntui jo lottovoitolta. Lennot ehtivät vaihtua kerran. Lähetystöstä vakuutettiin, ettei mitään papereita juuri nyt tarvita. Ei testituloksia, ei rokotuksia, ei karanteenia. Matkustimme ns. vihreältä vyöhykkeeltä vihreälle vyöhykkeelle, suoralla lennolla. Vihreällä alueella ilmaantuvuusluku tulee olla alle 25. Romaniassa se oli 5.  Meille se kelpasi hyvin.  Menomatkalla

Kadonneita asioita etsimässä

Kuva
Meillä on tehty kevätsiivousta, tyhjennetty kaappeja ja pyyhitty viime vuoden pölyjä. Se on myös jokakeväinen riidan aihe. Tavaraa on liikaa, ymmärrän kyllä, sitä tulee joka joulu lisää. Jostakin pitäisi luopua, mutta sitten on päätettävä mistä. Luopuminen ei ole helppoa. Leluja ei lasten mielestä saa koskaan antaa pois. Siksi se on tehtävä salaa. Palvelutalossa sitten saamme kuulla jäikö lapsille traumoja siitä, että vanhemmat veivät heidän rakkaimmat lapsuusmuistonsa kierrätyskeskukseen. Lupaa kysymättä, yön pimeydessä. Ymmärrän lapsia, koska olen itse huono luopumaan mistään. Pidän sitkeästi kiinni kaikista unelmistakin, jotka olen keksinyt jo lapsena. Kiinnyn tavaroihin, vaikka tiedän ettei se ole käytännöllistä. Kuten puiseen helmitauluun, joka ei ole edes omasta lapsuudesta, kuten ei vanha kirjoituskonekaan. Totta, en tee niillä mitään. Kumpikin vain ovat kauniita esineitä, joista on mahdotonta luopua. On helpompaa luopua viime jouluna saadusta pelistä kuin jostain mikä on kulken