Tekstit

Kyllä, herra professori

Kuva
En osaa edes kuvitella kuinka paljon itse olisin pelännyt vastaavaa tilannetta. Pelkäsin koulua Suomessakin. Mutta omat lapseni käyvät nyt sujuvasti koulua vieraassa maassa. Tai vieraassa ja vieraassa. Heillehän tämä on toinen kotimaa, mutta ei se silti kodilta vielä tunnu eikä koulu ole koti. Moni asia on koulussa toisin, mutta onko sittenkään niin huonosti. Tässä muutamia eroja.   Kaunokirjoitus . Sitä he joutuvat opettelemaan, koska romanialaislapset ovat kirjoitelleet koukeroita ekasta luokasta asti ja kaunista käsialaa pidetään paitsi ihailtavana myös jonkinlaisena sivistyksen mittarina. Liikutuin kun katsoin nuorimmaisen keskittynyttä kiemurtelua – kauno on sitä samaa, mitä itse opettelin viime vuosituhannella, mutta täällä raapustetaan mustekynällä kuin Tylypahkassa. Ei sitä väkinäistä tökkökirjoitusta, joka on keksitty Suomessa paljon myöhemmin, ja joka ei muistuta sen paremmin tekstausta kuin käsialaakaan. Isommat tosin saavat luistaa kaunoilusta ja keskittyä mieluummin teksti

Vinksin vonksin

Kuva
Suurin kulttuurishokki ei aiheudu ilmastosta, ruoasta eikä taloudesta vaan ihmisten käyttäytymisestä. Romaniassa minua on aina hämmentänyt se, miten romuna kaikki on. Tuntuu siltä, ettei mitään koskaan korjata. Miksi? Infra on rikki. Kadut, sillat ja talot murenevat. Kommunismin kaaduttua vanhaa järjestelmää syytettiin vuosikausia johdonmukaisesti kaikista ongelmista. Kaikki oli Ceausescun syytä. Sitten syyllisiksi löytyivät köyhyys, huono hallinto ja korruptio. Vika oli siinä, ettei oltu EU:ssa, jäsenyyden jälkeen vika oli EU:ssa. Oli todellinen syy mikä tahansa, ongelmat johtuvat kuitenkin ihmisistä.  Viimeiset 15 vuotta EU:n rahahanat ovat olleet herutettavissa kehityshankkeisiin. Toki niitäkin on toteutettu, mutta yleiskuva on silti 30 vuotta diktaattorin teloituksen jälkeenkin hyvin post-kommunistinen. Kaikki on enemmän tai vähemmän vinksin vonksin ja heikun keikun. Yhteiskunta ei toimi niin kuin sen pitäisi. Kaikki uskottavat selitykset alkavat olla vähissä. Kyllä, korruptio on t

Keltaisessa talossa

Kuva
Kun tyttäremme oli pieni, hän lähti aina löytämään jotain. Ei koskaan etsimään, vaan suoraan löytämään. Se on optimistin elämänasenne, jossa aina löydetään eikä tarvitse pettyä. Niin mekin teimme talon kanssa. Läksimme vain lapsenomaisesti löytämään, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Paluulippua ei ollut takataskussa, kaikki oli myyty ja olimme päättäneet asua Romaniassa. Muuta suunnitelmaa ei ollut. Sitten me löysimme, metsän reunasta. Niin kuin Lumikki sadussa, ihan sattumalta.   Ehdimme vähän etsiäkin, mutta emme niin kauan että kukaan olisi vielä ahdistunut. Teimme tarjouksen, ja koska muita tarjouksia ei ollut, omistajat päättivät myydä meille. Kaikki olivat tyytyväisiä. Tasan kaksi kuukautta maahan saapumisen jälkeen kannoimme jo Suomesta lähetettyjä laatikoita ikiomaan kotiin. Tottakai meillä oli haaveita talon suhteen ja ehdimme nähdä monta huonoa vaihtoehtoa. Mutta se, että asumme omassa talossa, joka on ihan valmis ja jota ei tarvitse yhtään remontoida, on pieni ihme. Ka

Post Tonny Generation

Kuva
Koskaan mikään vaate ei ole muuttunut niin nopeasti niin epätrendikkääksi kuin viime vuonna ostamani retrohenkinen t-paita. Siinä lukee Vostok CCCP 1961 ja kuvassa on neuvostoliittolainen raketti. Venäläisistä raketeista vain tulee ihan vääriä mielikuvia.  Huolestuin hiukan.  Suomessa tuskin käyttäisin paitaa, ettei kukaan pahoita mieltään tai pidä minua Putinin kannattajana. Mutta mehän asumme Romaniassa. Ehkä syytä on myös siinä, että olemme pikkukaupungissa, mutta täällä t-paidat eivät ole yhtä merkityksillä ladattuja kuin urbaanissa kaupunkikulttuurissa. Paidalla ei siis voi varsinaisesti viestiä kaikille omista arvoistaan, ei kertoa vitsejä, eikä myöskään onnistu pahoittamaan kenenkään mieltä.   Olen seuraillut muiden t-paitamuotia. Tällä viikolla vastaan tuli vanhempi herra, jonka paidassa luki isolla Corona – Lo mas bueno. Olen varma, että hän kantoi sitä ilman minkäänlaista ironiaa. Vanhalla rouvalla taas oli tyylikäs musta paita tekstillä Cocaine & Caviar. Sekään ei ole ta

Hän

Kuva
Koiramme täytti juuri kaksi vuotta. En ole ihan varma, pitäisikö ennemminkin juhlia sitä päivää jolloin koira saapui meille. Itse hän ei tuntunut juuri välittävän syntymäpäivästä, vaikka saikin ihan oikean luun ja onnittelulaulut. Häntä on hemmoteltu liikaa. Koira saa rakkautta ja huolenpitoa enemmän kuin kukaan muu perheessä. Ei toki niin, että olisin kateellinen millään muotoa. Välittäminen on kaksisuuntaista – siitä saa ihan yhtä paljon takaisin. Se ei ole hukattua energiaa, koira on hyvä osoittamaan tunteitaan myös meitä kohtaan.   Ehkä siksi ihmiset ja koirat sopivat niin hyvin elämään yhdessä. Tätä olen pohtinut nyt kaksi vuotta. Miten koirat osaavat näyttää tunteita niin, että me ymmärrämme niitä. Ymmärrämme tai tulkitsemme riittävän oikein. Ne myös osaavat lukea meidän sanatonta viestintäämme. Koira tietää jopa meitä paremmin milloin olemme huonolla tai hyvällä tuulella. Ihminen luulee voivansa peittää negatiiviset tunteet jonkin käyttäytymisen alle, mutta koiran kanssa se ei

Kestävän kehityksen maassa

Kuva
Edellisen kerran asuin Romaniassa 20 vuotta sitten. Se tuntuu paljolta. Luulisi, että moni asia on ehtinyt muuttua perusteellisesti, mutta jotenkin siltä ei kuitenkaan tunnu. Sainkin heti tullessa kokea aika tukevan kulttuurishokin. Se oli kuin isku palleaan: mikään ei ole muuttunut! Mitä me täällä teemme? Se oli ristiriitaisesti sekä samaan aikaan lohdullista että ahdistavaa. On asioita, joiden olisi suonut muuttuneen, ja niitä joiden ei tarvitsekaan muuttua.   Olen kirjoittanut samasta tuskailusta aikaisemminkin jutuissa Mitä opin romanialaislta ja Pyroteknikko palaa rikospaikalle . Onneksi paniikintunne meni ohi viikossa. Sadekin loppui ja aurinko kurkisti vuorten takaa. Pian tuttu pikkukaupunki ei enää näyttänyt niin kurjalta ja harmaalta, niin roskaiselta ja rikkinäiseltä. Ihmiset ovat yhtä sydämellisiä ja ihania kuin aina. Aina jää kiitollisuudenvelkaan jollekin jostakin odottamattomasta palveluksesta, lahjasta tai vieraanvaraisuudesta.   Aloin myös havaita asioita, joissa onkin

Via Asfaltica

Kuva
En tiedä mikä kaikki päätökseen lopulta johti. Pandemia, eristäytyneisyys, ikävät uutiset, tulevat remontit, innokkaat kiinteistönvälittäjät, inflaatio, neliöhinnat, etätyö. Päätimme myydä talon ja lähteä. Ei, emme tienneet ensin lainkaan mihin muuttaisimme, mutta sitten kun ajatus Romaniaan lähdöstä oli sanottu ääneen, sitä ei oikein voinut peruakaan. Kaikki olivat spontaanisti sitä mieltä, että seikkailu kutsuu ja seuraava talo löytyy ihan eri leveysasteilta. Kukaan ei siinä vaiheessa tullut ajatelleeksi tuleeko siitä helppoa vai vaikeaa.   Muutaman kuukauden pohdinnan jälkeen laitoimme talon myyntiin. Puunasimme paikat esittelykuntoon ja valokuvaaja kävi ottamassa hienot todisteet siivousurakasta. Seuraavalla viikolla olimme sairastuneet koronaan, koko perhe. Näytöt peruttiin ja myyntikuvat vedettiin netistä. Vietimme joulunpyhät ja uuden vuoden karanteenissa. Taudista selvisimme levolla ja ukrainalaisilla lääkkeillä ilman suurempia murheita. Kun lopulta saimme ensimmäinen näytön ja