sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Kadonneita asioita etsimässä

Meillä on tehty kevätsiivousta, tyhjennetty kaappeja ja pyyhitty viime vuoden pölyjä. Se on myös jokakeväinen riidan aihe. Tavaraa on liikaa, ymmärrän kyllä, sitä tulee joka joulu lisää. Jostakin pitäisi luopua, mutta sitten on päätettävä mistä. Luopuminen ei ole helppoa. Leluja ei lasten mielestä saa koskaan antaa pois. Siksi se on tehtävä salaa. Palvelutalossa sitten saamme kuulla jäikö lapsille traumoja siitä, että vanhemmat veivät heidän rakkaimmat lapsuusmuistonsa kierrätyskeskukseen. Lupaa kysymättä, yön pimeydessä.

Ymmärrän lapsia, koska olen itse huono luopumaan mistään. Pidän sitkeästi kiinni kaikista unelmistakin, jotka olen keksinyt jo lapsena. Kiinnyn tavaroihin, vaikka tiedän ettei se ole käytännöllistä. Kuten puiseen helmitauluun, joka ei ole edes omasta lapsuudesta, kuten ei vanha kirjoituskonekaan. Totta, en tee niillä mitään. Kumpikin vain ovat kauniita esineitä, joista on mahdotonta luopua. On helpompaa luopua viime jouluna saadusta pelistä kuin jostain mikä on kulkenut mukana 40 vuotta. Puinen junarata täyttää yhden ison laatikon. Kun ehdotimme sen myymistä, nuorin lapsi ilmoitti ryhtyvänsä nälkälakkoon. Henki likoon materian puolesta.
 

Suuria konflikteja saadaan muutenkin aikaan pienistä asioista. Likaiset vaatteet voi aina tiputtaa alakertaan portaiden välistä, vaikka joku toinen tekisi siellä etätöitä. Vessaan kannattaa jättää valot vaikka on tullut sieltä pois, voihan olla että pian on mentävä uudestaan. Kahvikoneen säiliöön ei koskaan tarvitse laittaa niin paljon vettä, että se riittäisi muillekin. Jos joku on jättänyt suklaalevyn vartioimatta, sen voi aina avata ja maistaa hiukan kulmasta. Ja astiat voi pinota keittiön pöydille. Joku aina kuitenkin lopulta siivoaa.
 Koti on yhteinen, mutta on niin helppo olettaa, että jollakin muulla on enemmän joutilasta aikaa ja energiaa. 

Vaimon mielestä vain hän tietää toistenkin tavaroille oikeat paikat, yleensä jossakin laatikossa. Tästäkin käydään loppumatonta debattia. Hän myös vie tavarat oikeille paikoilleen, vaikkei aina muista jälkikäteen missä ne paikat olivat. Sitten etsitään. Nuorimman lapsen älypuhelinta paikannettiin talvella kuukausi kun kukaan ei muistanut mihin se oli jemmattu. Vieläkään ei ole selvinnyt kuka sen piilotti. Minulla on tapana jättää tavaroita näkyville, jotta löydän ne seuraavan kerran. En halua varsinaisesti ajatella kuinka paljon aikaa käytämme elämästä "kadonneiden" tavaroiden etsimiseen.
 

Elämme materian maailmassa, jossa tavara on saanut liian keskeisen roolin. Hankimme sitä aina lisää, vaikka tiedostamme ettei tarve ole todellinen tai mitenkään välttämätön ja myös ettei se tee meitä onnellisiksi. Näin meidät on vain opetettu ajattelemaan. Kevätsiivouksen lopuksi työnnämme (vain hiukan) kevyemmät laatikot takaisin samoihin kaappeihin ja sänkyjen alle ja toivomme ettei niitä ole pakko ottaa esiin ennen ensi vuotta. Tiedän myös, että omia tavaroitanikin on kadonnut ihan kysymättä. Sen kanssa oppii elämään. Ehkä se on hyvä asia.
 

tiistai 23. helmikuuta 2021

Moraalipoliisista päivää

Hallitus pohtii parhaillaan uusia kieltoja ja rajoituksia, joiden lausumat ja sanamuodot tulevat jäämään historiaan. Inhimillisten ilojen rajoittamisella on maassamme muutenkin pitkät perinteet, syyt vain ovat vaihdelleet. Viruksen leviäminen halutaan tietysti pysäyttää, mutta tiedetäänkö ihan oikeasti mistä kiellosta ja rajoituksesta on hyötyä ja minkä verran? Tällä hetkellä ravintolat ja kuntosalit saavat olla auki, mutta kirkot ja kirjastot on laitettu kiinni. Se on tietoinen, valittuihin arvoihin perustuva päätös, jolle on vaikea kuvitella lääketieteellisiä perusteluja, mutta se vaikuttaa meidän kaikkien hyvinvointiin. Ruumiinkulttuurille peukkua, hengenravinnolle ei. 

Ennenkin osattiin. Alkoholijuomien myynnin kieltävä laki oli Suomessa voimassa 1919–1932. Todennäköisesti se toimi tarkoitustaan vastaan ja alkoholin kulutus nousi, ainakin viinan salakuljetus lisääntyi. Kieltolakia ei enää ole, mutta yhtä vaikeasti perusteltava Alkon monopoli meillä yhä on. On muuten ollut kieltolaista saakka. Viinaan on kuollut paljon suomalaisia, mutta onko viinan puutteeseen vielä kukaan menehtynyt? Pidän kyllä laulamisesta, mutta en millään usko että kukaan kuolee siihen, ettei pääse laulamaan karaokea. Maskinkaan ei pitäisi estää laulamista. 

Viihteen ja kulttuurin lisäksi pandemiasta on kärsinyt myös monen rakkauselämä. Niin pari- kuin irtosuhteetkin voivat olla koetuksella. Siinäkin on hyvä muistaa, että rajoituksia on ollut ennenkin. Avioliiton ulkopuolinen seksi oli laitonta sata vuotta sitten ja vähintäänkin paheksuttua vielä kauan sen jälkeen. Aviorikosta nimitettiin huorinteoksi ja rakkaus samaan sukupuoleen muuttui luvalliseksi vasta 1971. Sodan aikana tanssiminen oli kielletty, sitä pidettiin moraalisesti arveluttavana. Traumaattisesta kiellosta on julkaistu viime vuonna kirjakin. Kaikesta on selvitty. 

Itse asiassa kieltoja löytyy jo valmiiksi joka lähtöön. Lainsäätäjät ovat ennenkin olleet kekseliäitä kun on kyse hauskanpidosta. Joku logiikka on varmasti olemassa, sitä ei vain aina huomaa. Alkoholia saa myydä vasta aamuyhdeksältä, vaikka kauppa olisi jo sitä ennen auki. Pienpanimo ei saa myydä itse omia tuotteitaan. Viinitila sen sijaan saa. Alkoholin mainontaa on meillä rajattu monella tavalla, mutta samaan aikaan valtion oma vedonlyöntiyhtiö saa altistaa koko kansaa uhkapelin houkutuksille. Missä se moraalinen etusormi on? Onko pandemian aikaan sopivaa voittaa lotossa? 

Lisää inspiraatiota lainsäätäjille löytyy Amerikasta. Arkansasissa mies saa lyödä vaimoaan kerran kuukaudessa. Iowassa yksikätisen pianistin on esiinnyttävä ilmaiseksi. Marylandissa ei saa viedä leijonaa elokuviin eikä Minnesotassa nukkua alasti. Jälkimmäisen valvominen lienee jokseenkin hankalaa. Alabamassa jäätelöä ei saa pitää takataskussa. Odotan innolla minkälaisiin lainsäädännön helmiin pandemian torjunnassa vielä päästään. Emme ole välttämättä enää kovin kaukana Israelin mallista, jossa vain rokotuspassilla pääsee julkisiin tiloihin. 

Mitä pidempään tämä jatkuu, sitä varmempi voi olla vain yhdestä asiasta: maskin takana ei hymyillä. Pahoittelut ikävästä otsikosta. Kaipaan teatteria, konsertteja ja kuorolaulua. 

perjantai 11. joulukuuta 2020

Taikaeläinten hoidosta

Lapsena kuljin koiran kanssa metsässä. Kavereita ja harrastuksia ei aina ollut, aikaa sitäkin enemmän. Viihdyin yksin ja löysin metsästä mystisiä paikkoja, jotka uskoin vakaasti keksineeni ensimmäisenä. Näkymiä, joita kukaan muu ei ollut nähnyt. Reittejä, joita kukaan muu ei ollut kulkenut – vaikka sinne jonnekin vei tallattu polku. Löysin suuren taikakiven, jonka päälle pääsin juuri kiipeämään. Siellä istuin ja keräsin itseeni energiaa, varsinkin silloin kun aurinko oli juuri laskemassa. Ja varsinkin silloin kun tuntui, että elämä potki päähän. Metsän läpi siivilöityvä valo oli erityisen maaginen. Koin vahvasti olevani luonnon kanssa yhtä. Tunsin oloni hyväksi. Metsässä oli voimaa. 

Jostain syystä en muista nostinko koirankin voimakivelle istumaan. Ehkä. Ehkä me meditoimme siellä yhdessä. Ainakin se sopisi tarinaan. Olin yksin ja samaan aikaan en ollut, sillä koiran kanssa oli aina turvallista liikkua. Viisas ja uskollinen mäyräkoiramme tiesi aina missä koti on ja olisi taistellut urheasti mitä tahansa petoa vastaan. Nyt olen löytänyt sen saman seikkailun tunteen uudestaan. Korona-aikaan metsässä on liikaa väkeä, eikä se tunnu ehkä ihan niin suurelta ja jännittävältä, mutta metsä on aina metsä. Siellä tuntee itsensä pieneksi ihan niin kuin lapsena. Lisäksi olen saanut uuden ystävän: ehkä vähemmän urhean koiran, mutta sekin tietää aina missä koti on. 

Koronakoiramme on pieni, valkoinen ja pörröinen. Vähän räjähtäneen näköinen yhden naapurin mukaan. Juuri sellainen, jota voisi kauppakeskuksessa luulla lelukaupasta hankituksi. Hän saapui heinäkuussa, enkä tiennytkään kaivanneeni koiraa niin paljon. Matolla makailua nenäkkäin, metsäretkiä, kuraisten jalkojen pesemistä, hyödyttömien temppujen opettelua. Koiran seura on palauttanut valtavan määrän lapsuusmuistoja ja hassuja mielleyhtymiä. Se on myös pakottanut ulkoilemaan paljon ja rauhassa pysähtymään. Koiran kanssa ollaan koiran kanssa. Yhtäkkiä olen yksi niistä joutilaista ukkeleista, jotka hiippailevat kiireettömästi illalla ulkona taskulamppu kädessä ja höpöttelevät koiralleen. 

Kaikki tapahtui sitä paitsi hyvin nopeasti. Tyttäreni teki vakuuttavan ja vilpittömän powerpoint-presentaation koiran hyvistä puolista, minkä päätteeksi totesimme yksimielisesti hankkivamme koiran. Sitten hän lätkäisi puhelimen käteeni ja antoi listan netistä löytämiään kasvattajien numeroita. Ensimmäinen ei osunut – näimme pennut, mutta yksikään niistä ei päätynyt meille. Toinen kasvattaja lupasi varata yhden palleroista meille ja sitten odottelimme jännityksellä niiden kasvamista. Meillä oli onnea, sillä koiranostajia on liikkeellä enemmän kuin koskaan. Ilman tätä ihmeellistä otusta, tästä kummallisesta vuodesta olisi voinut jäädä vain ikäviä muistoja. Nyt ei sitä vaaraa ole. 

Lapsena luulin muuten, että koiralla on vain joku vaisto, joka kertoo tien kotiin. Vasta nyt selvisi, että sille vaistolle on olemassa tieteellinen selitys. Sitä sanotaan magneettiaistiksi. Koira “lukee” maan magneettikenttiä ja käyttää niitä suunnistamiseen. Gps-pantojen kanssa testatut koirat kulkivat ensin suoraa pohjois-etelä-akselia ja sitten hakeutuivat reitille, joka vei takaisin lähtöpisteeseen. Koiran kanssa on tullut mieleen myös ajatus, ettei suuntavaisto ole ainoa asia, jossa koirat ovat meitä taitavampia. Olen melko varma, että ne pitävät ihmisiä hiukan heikkolahjaisina ja vaikeasti koulutettavina. Koirien kunniaksi on myös todettava, että ne osaavat peittää mahdolliset väheksynnän tunteensa paremmin kuin kissat. Tai ihmiset. Ne ovat siinäkin meitä parempia. 

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Sedällä on potta päässä


Vaimoni sai viestin tuntemattomalta henkilöltä. Meitä pyydettiin sairaalaan katsomaan nuorta naista, joka oli loukkaantunut kolarissa. Joku tuttu oli antanut numeron. Tytön vanhemmat olivat Romaniassa ja isä halusi tietää miten tytär oikeasti voi ja saako hän hyvää hoitoa. Mehän menimme. Tytär makasi kirurgisella osastolla. Ambulanssi oli kiidättänyt sairaalaan tajuttomana. Hän kertoi ajaneensa kaupunkifillarilla kuntosalille ja herännyt seuraavaksi sairaalan pyjamassa eikä tiedä mitä siinä välissä on tapahtunut. Se ei ole selvinnyt tarkasti vieläkään, ei tiedä poliisikaan.

Kallon luissa on useampia murtumia. Olosuhteisiin nähden hän siis voi hyvin. Hän oli kaatunut, mutta ei tiedetä oliko onnettomuudessa osallisena joku muukin. Kerroimme vanhemmille, että kaikki näyttää hyvältä ja että suomalainen sairaala on erittäin tasokas. Lääkäreille ei tarvitse maksaa yhtään ylimääräistä, tuskin voisikaan. Ensiluokkaista hoitoa saa ilman lahjuksia, mikä tuntui vaikealta uskoa. Ruokaa ei tarvitse viedä osastolle. Laskukaan ei päätä huimaa. Mutta onko kaikki hyvin? Sitä me emme oikeasti tiedä. Ei tiedä kukaan. Päävammat ovat arvoituksellisia ja toipuminen vie aikaa.
Tyttöä itseään tuntui huolettavan eniten se ettei hän tiedä mitä tapahtui. Tönäisikö joku autolla? Kuka soitti ambulanssin? Miten pyörällä ajaessa voi sattua niin pahasti? Kuka on vaihtanut vaatteet sairaalassa? On pelottavaa menettää yhtäkkiä kontrolli omasta elämästä. Onneakin tarinassa on. Käsiä tai jalkoja ei ole kipsissä, kello, puhelin ja hampaat säilyivät ehjinä. Salikassissa oli vaihtovaatteet valmiina. Lääkäri tosin oli suoraviivaisempi kommentissaan: on ihme, että olet elossa. Älä yritä vaatia itseäsi muistamaan, se ei auta sinua. Oli suositellut myös kypärän käyttöä. Mutta eihän se ole enää muodikasta.
Itse en ole koskaan erityisesti välittänyt siitä olenko muodikas. Niin teen nytkin kun kypärät ovat muuttuneet epätrendikkäiksi. Ajelen potta päässä vaikka erottuisinkin joukosta. Niin tein silloinkin kun kypärät olivat vasta ilmestyneet katukuvaan muutamaa vuosikymmentä sitten. Ensimmäiset styroksikuupat olivat rumia, mutta halusimme näyttää vakavasti otettavilta maastopyöräilijöiltä. Myöhemmin sain Amerikasta aidon skeittikypärän, jolla ajelin monta vuotta. Nykyinen kypäräkin on uniikki. Siinä on iso punainen Red Hot Chili Peppers -logo, eikä sellaista ole kellään. Tiedän sen varmuudella, koska olen sen itse maalannut.
Kypärääni käytän sitkeästi samasta syystä kuin turvavyötäkin, tai monia hattujani – tavan vuoksi. Ihmiset juuttuvat tottumuksiinsa, vaikka ne olisivat turhia. Turvavyötäkään en ole koskaan tarvinnut enkä ole ikinä herännyt sairaalan pyjamassa ja pää paketissa. Toivoisin, että tytön tarinalla on onnellinen loppu. Toivoisin hänen arvostavan sitä, että selvisi hengissä onnettomuudesta ja työvuorossa olleet lääkärit pelastivat hänet. Ehkä käyttäisi jatkossa kypärääkin ja pitäisi fillaroidessa puhelimen taskussa. Sen sijaan hän aikoo selvittää voiko haastaa sairaalan oikeuteen.

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Pyroteknikko palaa keikkapaikalle

Kaksikymmentä vuotta sitten matkustin yksin Romaniaan ja löysin eksoottisen ja kiehtovan maan. Kolkuttelin nuhjuisissa junissa. Kaikki oli romuna, mutta ihmiset hienoja, aitoja ja sydämellisiä. Kirjoitin matkastani Helsingin Sanomiinkin. Rakastuin maahan ja päätin palata. Niin myös tapahtui. Kaksi vuotta myöhemmin olin paikallisessa kustannusyhtiössä graafikkona ja menossa naimisiin pippurisen romanialaistytön kanssa. 
Työluvan hankkiminen vei monta matkaa työministeriöön ja seikkailuja byrokratian koukeroissa firman autonkuljettajan kanssa. Luvat hankittiin koska halusin, että niin tehdään ihan oikeasti. Samalla tajusin kyllä, että kaikki on myös ostettavissa. Jokainen pientäkin valtaa käyttävä antaa ymmärtää, että on nopeampikin tie. Elintaso oli hyvä paikallisen mittapuun mukaan. Työnantaja maksoi laskut, ruoka ja viini oli halpaa, asunto keskustassa ja ravintoloissa palveltiin kuin ruhtinasta. Hassu kielikin oli alkanut muuttua ymmärrettäväksi. Kaikki oli hyvin, paitsi ettei vaimoni halunnut jäädä. Itse olisin mieluusti istunut aitiopaikalla todistamassa miten kommunismin kolhima Romania kehittyy toimivaksi länsimaiseksi demokratiaksi. Olisin jatkanut juttua siitä miten ongelmat, joista olin jo kirjoittanut lopulta ratkeaisivat. Niinhän täytyisi käydä. Päätimme kuitenkin lähteä. Tai en minä päättänyt, mutta läksimme, koska toinen meistä ei ollut yhtä optimistinen maan kehityskaaren suhteen. 
Tammikuussa kävin Docpoint-festivaaleilla katsomassa romanialaisen dokumenttielokuvan. Kun elokuvateatterit olivat vielä auki. Colectiv seurasi vuoden 2015 tuhoisan yökerhopalon jälkeisiä tapahtumia, kun palosta selviytyneet ja siinä menehtyneiden omaiset selvittelivät mitä oikein tapahtui. Ei ollut hätäuloskäyntejä eikä paloturvallisuudesta piitattu. Tulipalossa kuoli 27, mutta loukkaantuneista peräti 37 menehtyi jouduttuaan sairaalaan. Sitten peloton iltapäivälehden toimittaja julkaisi jutun laimennetusta desinfiointiaineesta, jota oli sattumoisin myyty satoihin romanialaisiin sairaaloihin. Mikä aiheutti sairaalabakteerien leviämisen ja palovammapotilaiden kuolemat.
Yksi Nanaun dokumentin tähti oli tuore terveysministeri, joka hyväuskoisesti päätti muuttaa asioita. Jotain toki tapahtuikin. Yksi korruptoitunut sairaalanjohtaja sai vankilatuomion. Sitten laimennettua desinfiointiainetta myyneen yhtiön omistaja kuoli epäilyttävässä kolarissa. Massiiviset mielenosoitukset pakottivat hallituksen eroamaan ja tuli uudet vaalit. Vaalien lähestyessä ministerikin totesi lohduttomasti että kaikki ministeriössä on mätää. Lopussa veronalennuksia luvanneet sosiaalidemokraatit äänestetään takaisin valtaan. Ulkomailla asuvien romanialaisten äänestämistä jarrutetaan niin paljon kuin mahdollista. Sankaritoimittajat vaiennetaan uhkaamalla heidän perheitään. 
Tuhoisan tulipalon jälkipyykissä 13 henkilöä sai lopulta vankilatuomion, heidän joukossaan pormestari ja klubin omistajat. Yritystä on, mutta korruptiosta maa puhdistuu kuin laimennetulla desinfiointiaineella – ei se juuri etene. Ongelmat kun alkavat jo koulussa. Miksi opiskella jos todistuksen voi ostaa? Samoin työpaikan. Miksi hyvä lääkäri jäisi Romaniaan jos sairaalan johto on saanut asemansa rahalla eikä pätevyydellä? Vaimoni oli pessimismissään oikeassa kaksikymmentä vuotta sitten. Ne romanialaiset, jotka ovat halunneet korruptiosta eroon ovat muuttaneet maasta. Heitä on yli kolme miljoonaa.
Me palaamme lähes joka vuosi ja odotamme toiveikkaina näkevämme edistystä. Paikalliset vakuuttavat, että kaikki paranee koko ajan. Kulkukoirat on kuulemma steriloitu, puistoja siivotaan tai poliiseilla on uudet univormut. Mutta pinnan alla olevista ongelmista ei puhuta. Korruptio on kuin sienirihmasto, se on läsnä kaikissa elämän osa-alueissa. Jos sen poistaisi, mitään ei jäisi jäljelle. Kun täti lähettää meille paketin, hän maksaa tutulle rouvalle postissa vähän ylimääräistä, että paketti pääsee varmasti matkaan. Maksaa, ettei sitä varasteta. Niin koneisto toimii. Iloitsemme siis siitä, mistä paikallisetkin: ensi vuonna pikkukaupungin puistoon valmistuu musiikkia soittava valaistu suihkulähde. Siitä tulee varmasti hieno.

lauantai 2. toukokuuta 2020

Kovakantiset kohtalotoverit

Suurin huolenaiheeni pandemian alkaessa oli, miten selviydyn ilman kirjastoa. Ei niin etteikö kirjoja olisi omassakin hyllyssä riittävästi vaikka vuodeksi. Huoli on kuitenkin psykologinen tila, tietoisuus epätietoisuudesta, kun ei meille kerrottu päivämäärää jolloin saamme taas vapaasti lainata, palauttaa ja sormeilla kirjaston kirjoja. Tilanteesta huolestuneena tilasin Sammakon nettikaupasta mm. ajankohtaisen Albert Camusin Ruton. Varmuuden vuoksi kai, vaikka omassa hyllyssäkin olisi ollut lukuvuoroaan odottavia klassikoita. Jotkut niistä ovat pölyttyneet siellä jo vuosia. Olisiko nyt aikaa lukea ne?
Kärsivällisesti minua on odottanut Pete Townshendin elämäkerta Kuka olen. On odottanut jo joulusta 2016. Olen tosin katsonut kirjan kuvat. Halusin alunperinkin tietää vain mitä siinä kerrotaan bändin mukana kiertäneestä irlantilaisesta boheemirunoilijasta, jonka tapasin kerran pubissa. Vanhan ukon jutut kuulostivat vähintäänkin kummallisilta, ehkä jopa keksityiltä. Hän väitti olleensa The Who -yhtyeen ns. viides jäsen. Annoin kuitenkin osoitteeni, kun herra kohteliaasti pyysi. Seuraavalla viikolla sain postia. Kirjeessä oli kopio The Whon Helsingin konsertin lehti-ilmoituksesta vuodelta 1969. Sorry. En ollut oikeastaan kiinnostunut Pete Townshendistä, vain hänen boheemista ystävästään.
Amerikkalainen toimittajatuttu julkaisi muutama vuosi sitten kirjan Boozehound, jossa hän kertoo seikkaperäisesti juomistaan drinkeistä ja niihin liittyvistä tarinoista. Washington Postin kolumnistin kokemuspiiri on laaja ja kosteita tarinoita riittää. Tilasin kirjan heti ja aloin innolla lukea. Loppuun asti en ole selviytynyt. Ei kirjassa mitään vikaa ole. Kirjoittaja on aiheestaan innostunut, kieli värikästä ja tarinat hauskoja. Mukana on drinkkireseptejä, joten kuivaa lukemisen ei tarvitsisi olla. Aihepiiri ei vain vienyt mukanaan. Ehkä siinä on jotain samaa kuin lukisi keittokirjaa vaikkei edes aikoisi laittaa ruokaa. Mutta tuttujen kirjoittamia kirjoja ei viedä divariin. 
Salman Rushdien Keskiyön lapset odottaa myös.
Vastaava kohtalo on ollut Orhan Pamukin Mustalla kirjalla. Pölyssä. Käydessäni mystisessä Istanbulissa, lupasin itselleni lukevani Pamukia heti kun pääsen kotiin. Siitä on aikaa. Kirjassa nuori juristi Galip lähtee etsimään kadonnutta vaimoaan. Hän päätyy vaimon veljen asuntoon, joka on tyhjänä. Mies jää oleilemaan sinne ja alkaa vähitellen elää vaimonsa veljen elämää ja kirjoittaa lehtijuttuja tämän nimellä. Tarina kuulostaa edelleen huikean hienolta, pidän siitä vaikken ole lukenut riviäkään. Se kuulostaa juuri sellaiselta kirjalta, josta olisi jännittävää sivulauseessa vihjata muille kuin mystisestä salaisuudesta. Etkö ole lukenut Mustaa kirjaa? Etkö tosiaan? Suosittelen sitä sinulle.
Hyllyssä pötköttää myös Curzio Malaparten Iho. Se ei ole neitseellisen koskematon – vanha kulunut kirja on varmasti plärätty moneen kertaan, kannetkin todistavat. Minä en sitä ole kuitenkaan avannut. Jostain syystä se silti nauttii selittämätöntä kunnioitusta ja ehkä siksi on jäänyt koskemattomaksi. En muista mitä luin, mutta epäilen Tommi Melenderin kirjoittaneen Malapartesta jotakin eksentrisen ylistävää. Nimi on jäänyt siksi mieleen ja kun kirja osui kohdalle kirjaston löytöhyllystä, poistuin se povitaskussa kotiin. En tiedä miksi minun pitäisi lukea italialaista fasistia. Lukemattomissa teoksissa on aina se vaara, ettei tiedä yhtään mitä ne sisältävät ja kylään voi tulla joku lukeneempi vieras, joka tekee kirjahyllyn perusteella harhaanjohtavia olettamuksia omistajan sielunelämästä ja arvomaailmasta.
P.S. Rutto on vielä kesken, mutta lupaan lukea sen loppuun vaikka kirjastokaranteeni päättyisikin. Ainakin teen parhaani. 

perjantai 3. huhtikuuta 2020

It’s a long way to Chapelizod

Kauanhan se vei. Muutimme Irlannista Suomeen tammikuussa 2007 tuttia imevä mytty kainalossa ja vasta nyt palasimme takaisin. Ensimmäistä kertaa. Se mytty, johon tutustuin National Maternity Hospitalin käytävällä, ehti täyttää kolmetoista ennen kuin pääsi katsomaan synnyinmaataan taas. Ja sitä kuuluisaa kotikaupunkia, josta on kuullut tuhat ja yksi tarinaa. Niin siinä vain kävi. 
Ensimmäisenä päivänä tilasimme ihan ensimmäiseksi Fish&Chipsit Kingfisherissä ja ajoimme sen jälkeen bussilla 66 Chapelizodiin tarkastamaan entisen kotitalon. Kaikki näytti ihan samalta, vaikka talo oli silloin uudenkarhea. Kiipesimme tuttua polkua hautausmaan vierestä Phoenix Parkiin ja löysimme peuralauman pienen metsikön laidasta. Laumanjohtaja tervehti meitä matalalla kurkkuäänellä. Mutaisin kengin ajoimme takaisin keskustaan. Kaikki muukin näytti tutulta – talot, bussit, ihmiset, pubit. Ihan kuin olisimme vasta lähteneet, korkeintaan muutama kuukausi sitten.
Täyteen ahdetussa pubissa tapasimme IT-ystävän, joka tiesi kertoa miksi kaikki näyttää samalta. Kaikilla menee Dublinissa taas hyvin. Pelkästään Facebook työllistää 8000 ihmistä, siksi ravintolat ovat täynnä ja vuokrat pilvissä. Ihan niinkuin 2006. Mutta välillä talous kyykkäsi oikein kunnolla. Toiset lähtivät maasta, toiset jäivät rakentamaan uutta alkua. Irlantilaiset eivät jää murehtimaan. Eikä ratkaisuksi tarvinnut edes keksiä uusia ideoita – kohtuullinen verotus toimi edelleen. Nyt Dublinissa asuvat ystävämme Google, Amazon, eBay ja
Matkustimme erittäin hyvään aikaan. 13 vuoden aikana parempaa ajoitusta ei olisi voinut osuakaan. Nyt pubit ovat kiinni ja koko saari korona-arestissa, niin kuin muutkin. Mutta julmempaa rangaistusta ei sosiaalisille irlantilaisille voisi keksiä kuin omaan kotiin lukitseminen. Siellä kuollaan mieluummin nälkään kuin suljetaan pubien ovet. Se ei ole ollut mikään kevyt poliittinen päätös. Talous notkahtaa, mutta ei tarvitse olla kovin kummoinen ennustaja veikatakseen, että Irlannissa katuojasta noustaan nopeammin kuin muualla. Sitäpaitsi maahan tulee 9 miljoonaa turistia vuodessa, kunhan vain pubit ovat auki.
Miksi paluu vei niin kauan? Ensin kuulimme Irlannista vain surullisia uutisia, sitten lakkasimme seuraamasta niitä. Ensin olisi tehnyt kipeää palata takaisin. Sitten ei ollut rahaa matkustaa tai piti mennä johonkin muualle. Irlanti jäi ja unohti meidät, mutta ei meiltä unohtunut. Odotin kuitenkin tunteikkaampaa jälleennäkemistä. Luulin kyynelehtiväni jo lentokentällä nähdessäni ensimmäiset pisamat, mutta ei niin käynytkään. Kaikki vain hymyilytti, hassu aksentti, koomiset värit ja sää, josta ei ikinä tiedä mikä vuodenaika on menossa. Irlanti ei ole maa, johon tullaan itkemään vaan nauramaan.
Haikeaa oli vain takaisin lähteminen. Olin nimittäin sattumalta poiminut meille uskomattoman hotellin, joka sattui olemaan myös kaupungin vanhin. Kuulin sen omistajalta itseltään. Castle Hotelin sokkeloiset käytävät on päällystetty paksulla irlantilaisella ystävällisyydellä ja sisustettu seikkailumielellä. Se sai kriittisiltä lapsiltakin täydet pisteet, mikä on aika saavutus. Kun matkustaa kaupunkiin, jossa on aikomus muistella vanhoja aikoja, on parasta asua viktoriaanisessa talossa, jossa ei yhtenäkään aamuna ole ihan varma löytääkö aamiaiselle samaa reittiä kuin edellisenä päivänä.

Blogiarkisto