Aikamatkustajan blogi

En osaa edes kuvitella kuinka paljon itse olisin pelännyt vastaavaa tilannetta. Pelkäsin koulua Suomessakin. Mutta omat lapseni käyvät nyt sujuvasti koulua vieraassa maassa. Tai vieraassa ja vieraassa. Heillehän tämä on toinen kotimaa, mutta ei se silti kodilta vielä tunnu eikä koulu ole koti. Moni asia on koulussa toisin, mutta onko sittenkään niin huonosti. Tässä muutamia eroja.   Kaunokirjoitus . Sitä he joutuvat opettelemaan, koska romanialaislapset ovat kirjoitelleet koukeroita ekasta luokasta asti ja kaunista käsialaa pidetään paitsi ihailtavana myös jonkinlaisena sivistyksen mittarina. Liikutuin kun katsoin nuorimmaisen keskittynyttä kiemurtelua – kauno on sitä samaa, mitä itse opettelin viime vuosituhannella, mutta täällä raapustetaan mustekynällä kuin Tylypahkassa. Ei sitä väkinäistä tökkökirjoitusta, joka on keksitty Suomessa paljon myöhemmin, ja joka ei muistuta sen paremmin tekstausta kuin käsialaakaan. Isommat tosin saavat luistaa kaunoilusta ja keskittyä mieluummin teksti

Kouluruoka on hyvää ja terveellistä. Näin meille on opetettu, ainoana oikeana totuutena, jota ei sovi kyseenalaistaa. Ainoa mikä enää on ihan varmaa on se, että kouluruoka on erittäin halpaa. Annos maksaa noin 70 senttiä. Valitettavasti se näkyy myös laadussa ja laadunvalvonnassa, koska viikon sisällä kouluissa on tarjoiltu riisiä kovakuoriaisilla sekä nakkikeittoa aux souris eli hiirellä höystettynä. Joensuun ruokapalvelupäällikkö Pirjo Mäkinen totesi vain, että harvoin tällaista sattuu . Juu, eihän sitä onneksi joka päivä ja se onkin helpottava kuulla. Miten usein tällaista saa tapahtua? Käsi ylös ne, jotka menisivät uudestaan syömään siihen ravintolaan, jossa on kerran tarjoiltu kuoriaisia riisin seassa? Koululaiset menevät, vaihtehtoja ei ole. Muutama vuosi sitten Joensuussa löytyi sairaalan ruoka-annoksesta kokonainen hiirenpää . Paikallinen ruokahuollon vastaava kertoi, että potilas otti pian koko asian huumorilla. Heh heh, hiirenpää. Onneksi tätä ei tapahdu usein. Kun

Kyllä ruotsinkielisiä käy kateeksi. Kävin eilen lähikirjastossa, jossa pölyttyi kolme täyttä hyllyä äänikirjoja ruotsiksi. Oli Jan Guillouta, Nick Hornbya ja Tracy Chevalieria – ja vielä cd-levyinä. Englanninkielisenä löytyi Shakespearea ja Agatha Christietä kasetilla ja suomenkielisessä hyllyssä nökötti yksinään Waltarin paksu Sinuhe. Olen joskus kysynyt, miksi uusia äänikirjoja on niin vähän ja selitys oli, että määrärahoista on säästetty. Suhteessa lainaajamääriin ruotsinkielisillä ei näyttäisi olevan samoja huolia. Paitsi kirjojen lainaaminen, onhan kaikki muukin lite lättare . Nyt perussuomalaiset kysyvät miksi Suomi on yhä kaksikielinen ja niputtavat nokkelasti sekä YLE-maksun, että maahanmuuttajat samaan debattiin. YLE-maksulla ylläpidetään kallista ruotsinkielistä tv-tuotantoa ja maahanmuuttajia vaaditaan opettelemaan kaksi vaikeaa kieltä yhdessä vaikeassa maassa. Kysymys on puolueelta taktisesti ovela juuri kun lama vetää mattoa niin monen jalkojen alta. Tämä jos mikä on pop

Kun esikoinen meni päiväkotiin, ruokalistan tutkiminen toi mieleen lapsuusmuistoja. Oli lindströminpihvejä, jauhelihakeittoa, ohrapuuroa. Missäs maksalaatikko on? Kaikki omat muistot koulun keittiöstä eivät olekaan sitten positiivisia. Vieläkö verilettuja ja tillilihaa on olemassa? Nykylapsilla on käynyt tuuri, tilalle ovat tulleet aurinkosalaatti, kasvisnuudelivokki ja kebabkiusaus. Oli kebabkiusaus ihan mitä tahansa, sen täytyy olla parempaa kuin tilliliha. Nykyajan lapset eivät varmaan ole tillilhasta kuulleetkaan. Lapsiraukka joutui silti monen ihmeellisen lautasellisen ääreen. Kansainvälisessä kodissamme ei oltu syöty koskaan pinaattikeittoa. Ensikohtaaminen tarhassa ei ollut sydämellinen. Keitto oli syljetty ripeästi lattialle tuiman ilmeen saattelemana. Mikään suostuttelu ei auttanut, pinaattikeitto oli outoa. Lapsi ei ollut koskaan edes nähnyt kiisseliä tai jauhelihakastiketta. Nyt pinaattikeittoonkin on totuteltu kotona – ja sehän onkin hurjan hyvää. Suomalaiset pöytätavat upo