Aikamatkustajan blogi

Istuin kerran hikisenä nicaragualaisen kyläkaupan rappusilla nauttimassa mielestäni ansaitsemaani kylmää olutta, kun pölyiselle kylätielle juoksenteli pieni possu. Seurailin sen uteliasta tonkimista ja sitten – sympaattinen otus pissaili huolettomasti toikkaroidessaan keskellä tietä. Tajusin samassa matkustaneeni hirveän kauas kotoa nähdäkseni elämäni ensimmäistä kertaa miten possu pissii. Ajattelin matkan olleen kaiken vaivan arvoinen. En ollut enää ihan yhtä maalaiselämästä vieraantunut urbaani hölmö. Viikonloppuna teimme tuttavuutta porsaan sisäfileen kanssa. Tai niin uskoin. Liha oli hautunut hyvin uunissa. Silti se ei tuntunut pehmeältä ja murealta kuten yleensä. Tuoksukin oli outo. Tarkistin päiväyksen paketista, siinä ei ollut vikaa. Kun leikkasin lihaa, tajusin missä oli. Marinoitu Pirkka -possu oli sitkeää, tummaa ja säikeistä lihaa. Sisä- ja ulkofilettä on tehty uunissa monen monta kertaa , eikä se ole koskaan näyttänyt tältä. Emme tienneet mitä kuivakka liha oli, eikä kukaa...

Kun esikoinen meni päiväkotiin, ruokalistan tutkiminen toi mieleen lapsuusmuistoja. Oli lindströminpihvejä, jauhelihakeittoa, ohrapuuroa. Missäs maksalaatikko on? Kaikki omat muistot koulun keittiöstä eivät olekaan sitten positiivisia. Vieläkö verilettuja ja tillilihaa on olemassa? Nykylapsilla on käynyt tuuri, tilalle ovat tulleet aurinkosalaatti, kasvisnuudelivokki ja kebabkiusaus. Oli kebabkiusaus ihan mitä tahansa, sen täytyy olla parempaa kuin tilliliha. Nykyajan lapset eivät varmaan ole tillilhasta kuulleetkaan. Lapsiraukka joutui silti monen ihmeellisen lautasellisen ääreen. Kansainvälisessä kodissamme ei oltu syöty koskaan pinaattikeittoa. Ensikohtaaminen tarhassa ei ollut sydämellinen. Keitto oli syljetty ripeästi lattialle tuiman ilmeen saattelemana. Mikään suostuttelu ei auttanut, pinaattikeitto oli outoa. Lapsi ei ollut koskaan edes nähnyt kiisseliä tai jauhelihakastiketta. Nyt pinaattikeittoonkin on totuteltu kotona – ja sehän onkin hurjan hyvää. Suomalaiset pöytätavat upo...