Aikamatkustajan blogi

Omat lapset ovat siinä iässä, jossa on pian valittava mitä aikoo elämässä tehdä. Ainakin pitäisi päättää joku suunta, mihin on menossa. Harva kuitenkaan tietää 18-vuotiaana mitä haluaa, minkälainen ihminen edes itse on, mihin on ehkä lahjoja tai mitä aikoo mahdollisesti tehdä työkseen seuraavat 40 vuotta. Itse en ainakaan tiennyt. Kotoa oli kuitenkin lähdettävä. Niinpä päädyin opiskelemaan graafikoksi, koska äiti ehdotti sitä ja koulukin oli lähellä. Se oli sattumalta ala, jolle hän itse olisi myös halunnut, mutta päätyikin pankkiin, tosin kokeiltuaan ensin sekä toimittajan että opettajan hommia.   Nyt tiedän, mitä olisin voinut itse valita. Kun muut kiipeilivät puissa, pelasivat jalkapalloa tai tietokonepelejä, minä istuin kotona piirtämässä. Teräväkärkisellä lyijykynällä syntyi uusia automalleja, edestä, takaa ja sivuilta. Opettelin perspektiiviä ja varjostuksia ja ihailin italialaisia mestareita – Bertonea ja Giugiaroa kun muut fanittivat Maradonaa. Millimetripaperille syntyi sa...

Lapsuuden valokuvassa seison mättäikössä serkkutyttöjen keskellä päälläni liian pitkä maripaita. Kaikilla on samat raidalliset. Kun Marimekko esitteli tällä viikolla uuden mallistonsa, ei pulssi kiihtynyt kun mukana vilisi tuttuja raitoja. Marimekko luottaa yhä vain nostalgiaan. Eikä niin monessa plagiaattiskandaalissa rypeneeltä firmalta voi kovin suuria riskinottoja ehkä odottaakaan. Marimekon historia on hukattujen mahdollisuuksien tragedia, mutta ei silti kovin epätyypillinen Suomessa.  Ehkä tarina on mennyt näin. Jo alkuajoista yritykseen pesiytyy omanlaisensa tekemisen kulttuuri, jossa lainataan huoletta sieltä ja täältä. Ennen internetiä siitä ei jäänyt koskaan kiinni. Nuoret suunnittelijat omaksuvat saman toimintamallin päästessään ikonisen brändin piirustuspöytien ääreen. Firma maksaa hyvin siitä, että tuotetaan nostalgista muotokieltä, joka tuoksuu vahvasti 60-luvun aurinkoisilta kesäpäiviltä. Laitetaan pataan vielä syrjäinen pieni markkina-alue ja löyhä suunnitt...

Avasin murukahvipurkin ja koin uuden elämyksen. Avaamista varten oli entisen rikottavan folion sijaan kehitetty vetoläppä, johon tarttumalla kansi aukeaa siististi ja kokonaisena. Olin pettynyt. Yksi vetäisy ja purkki oli auki. Liian helppoa. Ennen kannen sai rikkoa lusikalla, katsoa miten se repeää joka kerta eri tavalla. Piti nyppiä folionpalaset reunoista ja joskus kaikki eivät edes irronneet. Siinä oli sekä jännitystä että haastetta, mutta ei liikaa vaikeusastetta turhauttaakseen. Tietenkin pitäisi arvostaa suunniteltua elinympäristöä ja suunnittelijoiden arkisten asioiden helpottamiseksi tekemää työtä. Minäkin olen suunnitellut pakkauksia. Tämähän on kuin kusisi omiin muroihinsa. Mutta kun en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että arkisten askareiden kuuluu olla aina vain helpompia. Sitä paitsi suunnittelu ei johda siihen, että tekisimme mitään nopeammin. Ihminen ei edes pyri siihen, koska evoluutio ei ehdi tulla perässä. Me kaipaamme yksinkertaisia pikkuaskareita, puuhastelu...