Aikamatkustajan blogi

Kauanhan se vei. Muutimme Irlannista Suomeen tammikuussa 2007 tuttia imevä mytty kainalossa ja vasta  nyt palasimme takaisin. Ensimmäistä kertaa. Se mytty, johon tutustuin National Maternity Hospitalin käytävällä, ehti täyttää kolmetoista ennen kuin pääsi katsomaan synnyinmaataan taas. Ja sitä kuuluisaa kotikaupunkia, josta on kuullut tuhat ja yksi tarinaa. Niin siinä vain kävi.   Ensimmäisenä päivänä tilasimme ihan ensimmäiseksi Fish&Chipsit Kingfisherissä ja ajoimme sen jälkeen bussilla 66 Chapelizodiin tarkastamaan entisen kotitalon. Kaikki näytti ihan samalta, vaikka talo oli silloin uudenkarhea. Kiipesimme tuttua polkua hautausmaan vierestä Phoenix Parkiin ja löysimme peuralauman pienen metsikön laidasta. Laumanjohtaja tervehti meitä matalalla kurkkuäänellä. Mutaisin kengin ajoimme takaisin keskustaan. Kaikki muukin näytti tutulta – talot, bussit, ihmiset, pubit. Ihan kuin olisimme vasta lähteneet, korkeintaan muutama kuukausi sitten. Täyteen ahdetuss...

Kun bändi hajoaa, selitys on aina sama: musiikilliset erimielisyydet. Ei kuitenkaan oikeasti. Todellinen syy on se, että kitaristi on vienyt laulajan naisen tai että basisti on yrittänyt viedä kitaristin naisen. Tai miehen. Olen varma, että tämä pitää paikkansa musiikinlajista ja kulttuurista riippumatta. Kun kahden kulttuurin välinen avioliitto ajautuu vaikeuksiin, syytetään kulttuurieroja, vaikka tosiasiassa syy on usein paljon arkisempi. Ihmiset kyllästyvät toistensa tapoihin, rakkaus laimenee vuosien kuluessa, yksi riita johtaa toiseen ja niin edelleen. On turha syyttää aina kulttuurien erilaisuutta. Ihmiset ovat ensisijaisesti yksilöitä. Sukupolvien välillä on suurempi kulttuuriero kuin kansakuntien välillä.  Kansalliset stereotypiat ovat katoamassa, kiitos globalisaation. Niistä kannattaa siksi nauttia kuin viimeistä päivää, koska ne ovat kuitenkin hauskoja. Hääkomediassa (My big fat Greek wedding) , joka jaksaa aina naurattaa jostain syystä, avioituvalla pariskunnalla ei ole...