Aikamatkustajan blogi

Lapset leikkivät meillä sellaista, että mennään keittiön astiakaapin alahyllylle istumaan. Kaapissa ollaan autossa ja sitten ajetaan johonkin kyläämään , useimmiten mummun ja paapan luokse. Huippua on siis se, kun mennään johonkin kylään tai joku tulee meille. Siitä vain on Suomessa asuessa tullut jotenkin mystisen harvinaista. Meillä ei käy juuri kukaan kylässä, eikä meitä kutsuta mihinkään. Sosiaalinen elämä on ihan liian hiljaista. Miksi tässä on käynyt näin? Ensin ajattelimme, että olemme varmaan tehneet jotakin väärin kun kukaan ei kutsunut kylään. Onko meistä tullut liian erilaisia? Kun emme keksineet mitään virhettä tai kömmähdystä, ajattelimme vain että emme ole riittävän selvästi ilmaisseet haluamme ystävystyä ja kyläillä. Jonkun täytyy tehdä aloite. Eihän kyläily ole enää spontaania. Kutsuimme siis ihmisiä meille, perhekunnittain ja isollakin joukolla. Sitten odotimme innolla kutsuja vastavierailulle, jotta pääsisimme kyläilemään. Odotimme ja odotimme. Kutsuja ei koskaan tull...

Kun romanialaiset päättävät tehdä jotakin, päätöstä ei koskaan tehdä yksin. Sitä ei tehdä nopeasti, eikä helpoimmalla tavalla vaan päätöksen tekoon osallistuvat kaikki läsnäolijat ja puhelimen tavoitettavissa olevat sukulaiset. Sukulaisten lisäksi voidaan konsultoida naapureita, kulmakaupan myyjiä tai yhtä hyvin vaikka ovelta ovelle kiertävää vakuutuskauppiasta. Yhteisen päätöksen tekeminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Jos joku päättäisi yksin omista asioistaan kysymättä muiden mielipidettä, sitä pidettäisiin epäkohteliaana. Jos siis matkallamme vaikka vain aiomme vierailla jossakin kaupungissa ja sukulaiset saavat (niin käy joka tapauksessa) tietää siitä, joku heistä soittaa kaikille siinä kaupungissa asuville tutuille tiedottaakseen tulostamme ja saattaa myös sopia vierailuajankin valmiiksi, jotta meitä tiedetään odottaa ruokien kanssa. He saattavat myös soittaa kolmannessa kaupungissa asuville sukulaisille, kysyäkseen tietävätkö he jotakin toisessa kaupungissa asuvien aik...