Aikamatkustajan blogi

Etelän ja pohjoisen yhdistävää moottoritietä on suunniteltu hartaasti Romaniassa. Niin kauan, että moni on ehtinyt jo luopua toivosta, että se joskus valmistuisi. Meiltä matka pääkaupunkiin vie 7 tuntia, joten nopeampi tie haukkaisi matka-ajasta melkein puolet pois. A7-moottoritieksi ristitty hanke aloitettiin 2013 ja kolmen vuoden päästä piti alkaa rakentaminen. Tietä ei kuitenkaan ole. Ensin vaihtui urakoitsija, sitten pettivät aikataulut, nyt on kuulemma vaikeuksia löytää työntekijöitä. Ideaa ei kuitenkaan ole kuopattu, vaikka tiestä on kymmenen vuoden aikana valmistunut vain 16 kilometriä, sekin vuosia sitten. Tekemättä on 453 kilometriä. Nykyvauhdilla loppuosa valmistuu noin 280 vuodessa.  Mutta eipä vielä luovuteta. Tänä vuonna A7 on nimetty virallisesti kehitettävän infrastruktuurin ykköshankkeeksi maassa. On aikakin. Tieverkosto ei ole edes naapurimaiden tasolla Romaniassa. Protesteista ja mediahuomiosta huolimatta paljon ei ole saatu aikaan. Yksi julkisuutta saaneista prot...

Meillä on tehty kevätsiivousta, tyhjennetty kaappeja ja pyyhitty viime vuoden pölyjä. Se on myös jokakeväinen riidan aihe. Tavaraa on liikaa, ymmärrän kyllä, sitä tulee joka joulu lisää. Jostakin pitäisi luopua, mutta sitten on päätettävä mistä. Luopuminen ei ole helppoa. Leluja ei lasten mielestä saa koskaan antaa pois. Siksi se on tehtävä salaa. Palvelutalossa sitten saamme kuulla jäikö lapsille traumoja siitä, että vanhemmat veivät heidän rakkaimmat lapsuusmuistonsa kierrätyskeskukseen. Lupaa kysymättä, yön pimeydessä. Ymmärrän lapsia, koska olen itse huono luopumaan mistään. Pidän sitkeästi kiinni kaikista unelmistakin, jotka olen keksinyt jo lapsena. Kiinnyn tavaroihin, vaikka tiedän ettei se ole käytännöllistä. Kuten puiseen helmitauluun, joka ei ole edes omasta lapsuudesta, kuten ei vanha kirjoituskonekaan. Totta, en tee niillä mitään. Kumpikin vain ovat kauniita esineitä, joista on mahdotonta luopua. On helpompaa luopua viime jouluna saadusta pelistä kuin jostain mikä on kulken...

"Minä vihaan imurointia", ilmoitti irlantilaisen työpaikan siivooja yhtenä aamuna rehellisesti ja mitään salaamatta. Se myös näkyi. Vihattu imurointi tapahtui sukkelaan keskilattialla pyörähtäen, montaa minuuttia ei kulunut. Pöytien tai tuolien alle imuri ei koskaan päässyt, nurkista puhumattakaan. Pian hän teki jo iloisesti lähtöä. Pölyjä ei pyyhitty, eikä kukaan huomauttanut asiasta. Otin tavaksi pyyhkiä kosteuspyyhkeillä oman pöytäni joka toinen viikko. En koskaan saanut selville pitivätkö kollegat minua tärähtäneenä, mutta oletan niin. Toisena aamuna yllätin rakkaan siivoojamme toimistolta suihkuttelemasta ‘ilmaa raikastavaa’ sprayta. Tolun tuoksu olisi ilahduttanut kuusenhavusuihketta enemmän. Paloportaissa tuli tosin jouluisen kotoisa tunne, kun portaisiin kerääntyneeseen pölyyn oli aurautunut kulkureitti kuin vastasataneeseen lumeen ja havut tuoksuivat. Katosta roikkuvat mustat hämähäkinseitit keinahtelivat levollisesti laajoissa kaarissa, ilmastointilaitteen huminassa...