Aikamatkustajan blogi

The 69 Eyes-yhtyeen Jyrki 69:n mukaan Suomen lipusta on tullut kansainvälinen rocktunnus, Mitä Suomi on? -sivuston mukaan. Laulaja katsoo maailmaa mikkitelineen takaa ja on varmasti ihan oikein havainnut, että siniristilippu ei välttämättä tarkoitakaan enää sitä, että yleisössä on suomalaisia. Näin hienosti synkkä, mutta isänmaallinen rockyhtye vie positiivista Suomi-kuvaa maailmalle kun fanit innostuvat bändin kotimaasta. Työn hedelmät ja ulkomaalaisten Suomi-tuntemuksen käsittämätön laajuus näkyvät jo: Saksasta on löytynyt faneja, jotka saattavat kysellä jopa Kalevalasta! Tapasin joskus vuosia sitten jollakin matkalla kanadalaisen baarimestarin, joka paljastui Mannerheimin ihailijaksi. Syytä omituiseen harrastukseen en muista, mutta hän tiesi sotavoimien ylipäälliköstä ja talvisodastamme enemmän kuin kukaan tuntemani suomalainen. Oli tainnut lukea muutaman kirjan aiheesta, ja siinä sivussa Kalevalankin. Tavallisemmin ulkomailla tunnetaan kuitenkin suurmiehet K.Raikkonen, P-E Auvine

Arvoisat kalatiskin myyjät. Olen päättänyt jättää teidät, syvästi pettyneenä ja surullisena. Me emme enää tapaa. Syynkin varmaan arvaatte. Niin monta kertaa olen ostanut lohta, kuhaa ja haukea ja kysynyt onko kala varmasti tuoretta. Yhtä monta kertaa te olette väittäneet minulle, että varmasti on. Kotona olen nähnyt miten limaista ja väritöntä kala on ollut. Eniten olen pettynyt niihin teistä, jotka ovat onnistuneet valehtelemaan vakuuttavasti. Annan ehkä joskus anteeksi niille myyjille, jotka näyttivät edes hiukan vaivautuneilta paketoidessaan vanhaa lohta. Petyin myös hintoihinne. Seitsemäntoista euroa tahmeasta lohenpuolikkaasta, hävetkää nyt edes! Ymmärrän nyt miten tässä näin kävi. Minä ja muutkin asiakkaat luotimme teihin. Kukaan ei enää valvonut kauppojen tekemisiä, siinäkin oli säästetty. Niin parisuhteessakin voi käydä – täysi vapaus johtaa hölmöilyyn. Terve epäilys on parempi kuin sokea luottamus. Olen itsekin ollut kaupassa töissä ja nähnyt yhtä ja toista. Palkkakuititkin pi

Suomalaiset kuvittelevat elävänsä länsimaisessa hyvinvointivaltiossa. Tämä ei valitettavasti pidä paikkaansa. Ne, jotka haluavat uskoa ensimmäiseen lauseeseen, voivat opettaa lukemisen tähän. Uutisen mukaan keskipalkka Suomessa on kolme tuhatta euroa. Äkkiseltään luulisi, että puolet suomalaisista saa vähemmän ja toinen puoli enemmän liksaa. Tosiasiassa suuri enemmistö tienaa paljon vähemmän, koska alaspäin mentäessä tulee nollaraja vastaan, mutta ylöspäin ei. Irlannissa keskipalkka oli myös pari vuotta sitten kolme tonnia. Voisi helposti tämän perusteella kuvitella, että maissa on suurinpiirtein samanlainen elintaso, näin tilastoilla halutaan todistaa. Mutta eipä ole. Vuosia sitten kolmen tonnin kuukausipalkasta jäi Irlannissa nettona käteen 2650 euroa. Verottaja vei 350 euroa. Päästäkseen samaan nettotuloon Suomessa pitää bruttopalkan olla reilusti yli neljä tonnia, koska verottaja vie karkeasti tonnin enemmän kuussa. Tämä tekee vuodessa 12.000 euroa enemmän valtion taskuun. Bruttopa

Etsin Dublinissa ensin pitkään kelvollista uimahallia ja kuntosalia. Yksityiset olivat kalliita ja vaativat vuoden jäsenyyden, jota olisi pitänyt anoa monisivuisella pumaskalla. Julkiset hallit taas epämääräisiä – tai useimmiten ne oli jo aikaa sitten suljettu liian huonokuntoisina. Sitten löysin Dublinin keskustasta Markiewiczin. Ei, se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä, ei toisellakaan, mutta se oli parasta mitä kuudella eurolla sai. Huippu, ja se miksi Markiewiczissa kannatti käydä, oli sauna. Löyly oli hyvä, lauteet puolikaaressa kiukaan ympärillä, pienestä ikkunasta näki uima-altaaseen ja oli vain yksi yhteinen sauna miehille ja naisille. Siellä oli aina täyttä, muutkin olivat todenneet sen erinomaisen pehmeän löylyn. Myös kiinalaiset, joita uimahallin silminnähden rosoinen primitiivisyys ei lainkaan häirinnyt. Alalauteella kiinalaiset tytöt valelivat itseään maidolla. Minä istuin ylälauteella ja ajattelin, ettei elämä ilman saunaa olisi minkään arvoista. Irlantilaiset sanoivat

Ihminen nukkuu kolmanneksen elämästään. Nuoriso viettää tilastojen mukaan internetissä kolmanneksen elämästään, varmaan sen saman jonka muut nukkuvat. Minä olen viettänyt kolmanneksen elämästäni lentokentillä, bussiasemilla ja junia odottaessa. Matkailu on hauskaa, mutta jumalattoman raskasta. Kolme tuntia lentokentällä pienten lasten kanssa vastaa yhtä täyttä työviikkoa. Jos lento myöhästyy ja odotusaika venyy kuudeksi tunneksi, olen valmis perumaan koko matkan ja palaamaan kotiin. Ennen matkustettiin hevoskyydillä ja yövyttiin kestikievareissa matkan varrella. Sitten laivoilla tai junilla, mutta sekin oli hirveän hidasta. Lentomatkailu oli alussa mukavaa ja kallista. Nyt se on epämukavaa ja halpaa. Kukaan ei edes tiedä, mikä lentoyhtiö tarjoaa sapuskat ilmaiseksi ja mikä ei. Lentomatka menee mielekkään tekemisen puutteessa joko ruoan syömäkelvottomuuden kauhisteluun tai sen turhaan odottamiseen. Lisäksi lentäminen on yhä pitkäveteistä ja hidasta. Eikö nykyteknologia pysty parempaan?

Lapsilla oli vauhdikas mielikuvitusleikki menossa. 3-vuotias huusi “nyt iso tulee” . Sitten juostiin olohuoneen arkun taakse piiloon ja kyyristeltiin nurkassa ihan hiljaa. Kuuntelin sivusta saadakseni selville, mikä se iso on, mutta pahis ei ilmeisesti leikissä tarvinnut konkreettisempaa määrittelyä. Iso on iso ja pelottava. Eikö juuri kaikkein pelottavinta ole tuntematon, se jota ei osata määritellä, jota ei tunneta? Iso on arvaamaton, vieras ja iso. Kukapa isoa ei pelkäisi? Pelkääväthän aikuisetkin itänaapuria, se kun on niin iso . Yleensä suurin pelon aihe kotona on ollut hammaspeikko. Olen itse syypää. Keksin hammaspeikon avuksi, kun hampaidenpesu oli joka iltaista juoksentelua eikä tahtonut sujua. Hammaspeikon esittelyn jälkeen ongelmaa ei enää ollut. Tai ongelman ratkaisu synnytti uuden ongelman. Hammaspeikosta tuli nimittäin niin pelottava, että lapset eivät ole ihan varmoja siitä, pysyykö se loitolla vain hampaat pesemällä. Vaimo oli ottanut eteisen seinällä roikkuneen afr

Hietalahden tori on joka päivä täynnä kirppispöytiä. Ja ostajia riittää. Se, että hamstraa käytettyjä vaatteita ei tietenkään johdu siitä, ettei ihmisillä olisi varaa ostaa uusia – ostajia riittää siksi, että Suomessa kirppareilla käyminen ja muukin köyhäily on trendikästä. Irlannissa edellisvuoden vaatteet annettiin isoissa säkeissä hyväntekeväisyyteen, joista Barnardos ja muut järjestöt sitten myivät niitä köyhille kirppareillaan. Ei aukealla torilla julkisesti keskellä kaupunkia. Suomalaiset ovat mestareita selittämään asioita juuri siten kuin haluavat niihin uskoa. On trendikästä liikkua pyörällä, koska se tarkoittaa sitä, että ajattelee ympäristöä. Ne jotka eivät omista autoa pyöräilevät siksi, etteivät halua saastuttaa planeettaa. Arvokkainta on ajaa vanhalla romupyörällä, kierrätyshän on hyvä teko. Ei tietenkään ole kyse siitä, ettei olisi varaa hankkia autoa tai uutta fillaria tai siitä, että autoilijoille olisi yhtään kateellinen. Työkaveri jopa liimasi fillariinsa tarran: yks

Työntekoa ei Suomessa arvosteta. Tämä johtuu siitä, tai näin olen päätellyt, että meillä onkin luokkayhteiskunta . Luokkayhteiskunnassa ei hyväksytä sitä, että tekee omaan yhteiskuntaluokkaansa sopimatonta työtä. Jos esimerkiksi minä joutuisin työttömäksi mainosalalta, mikä on hyvin mahdollista, olisi täysin sopimatonta ryhtyä vaikkapa siivoamaan tai ruohonleikkaajaksi. Eikä sitä paitsi tarvitsisi, koska saisin irtisanottuna ansiosidonnaista korvausta, joka olisi tuntuvasti parempi kuin matalapalkkaisesta työstä maksettava korvaus. Sääli. Osaisin molemmat hommat oikein hyvin, kokemusta on. Ongelma on siinä, että jos ryhtyisin ajamaan nurmikoita perheeni elättämiseksi, olisin luuseri. Kukaan ei arvostaisi sitä, että teen työtä . Tuttavapiirissä ihmeteltäisiin, miten sille nyt noin yhtäkkiä kävi. Kohtalo saattaisi jopa herättää vahingoniloa: tekeepä vihdoin jotain hyödyllistä . Toinen ongelma on siinä, ettei nurmikonleikkuulla todennäköisesti voisi elättää perhettä ja olisi kannattavampa