Tryffelin tuoksua

Pellon laidasta lähtee mutkitteleva polku, jonka päässä avatutuu huikean kaunis, vanhojen lehtipuiden ympäröimä metsäaukio. Ruoka tuoksuu, ruskeaessuiset kokit kantavat höyryäviä ruoka-annoksia, tunnelmalliset lamppunauhat koristavat kojuja puiden varjossa. Nurmikolla astelee tyytyväisen ja hyväntuulisen oloisia pariskuntia ja lapsiperheitä. Kaikki ovat pukeutuneet hyvin, itse asiassa mikään paikassa ei muistuta vähääkään siitä, että olisin Romaniassa. Tämä onkin tryffelifestivaali ja tunnelma on hienostunut kuin eteläranskalaisilla viinimessuilla tai englantilaisissa laukkakilpailuissa. Ymmärrän nyt, ettei kyse ole vain tryffeleistä (tuber). Tänne tullaan ensisijaisesti näyttäytymään merkkivaatteissa samaan tuloluokkaan kuuluvien hyväntuoksuisten ihmisten parissa ja ottamaan selfieitä. Ympärillä vilahtelee vaaleanpunaisia paitoja ja valkoisia tennareita, sekä cowboy-bootseja ja botoxia. Lavalla brittitoimittaja Charley Ottley mainostaa sarjaansa Flavours of Romania.

Tämä ei olekaan mikä tahansa kyläfestivaali, jonne kaikki paikalliset ovat tervetulleita. Sekä parkkipaikasta että sisäänpääsystä maksetaan, vaikka pellolla on tilaa kuin Nevadan autiomaassa. Varjoisa lehtipuumetsä lienee myös oivallista maastoa tryffeleleille, olettaisin. On tammia, pyökkejä ja kastanjapuita. Tryffelihän on sieni, maailman kallein sieni, joka muhii maan alla ja on erityisen vaikeasti löydettävä. Etsimiseen tarvitaan italialainen tryffelikoira. Kilohinta näille mustille gourmet-möykyille voi nousta tuhansiin euroihin. Kallista herkkua on silti varaa maistaa, ruoka-annokset ovat kohtuuhintaisia. Tryffeliä rapsutetaan perunoiden päälle kuin parmesania hippusina suoraan raa’asta mustasta sienestä. Annos on hyvä, mutta en ole varma tiedänkö vieläkään miltä tryffeli maistuu. 

Kesällä Romaniassa ei ainakaan ole tylsää, suuria ja pieniä tapahtumia on enemmän kuin kenenkään kalenteriin mahtuu. Isoille rock-festivaaleille en ole onnistunut vääntäytymään kertaakaan, mutta onneksi sekin asia korjaantuu itsekseen kun pikkukaupunkiimme ilmestyy ihan oma musiikkitapahtuma. Saavun paikalle skeptisenä, mutta yllätys on iloinen kun tapahtuma onkin järjestetty juuri niin kuin pitää, soundit ovat erinomaiset ja esiintyjäkattauskin maan kärkikastia. Kolmekymppiä kolmen päivän musiikkiannoksesta ulkoilmassa kilometrin päässä kotoa ei todellakaan ole paljon. Toivottavasti järjestäjät saavat omansa pois, että tapahtuma saa jatkoa ja sen ohessa voi aina toivoa, että kaupunkikin innostuisi siivoamaan ympäröivää puistoa. 

Poikani katsoi joskus Rooman lentokentällä katolilaisia munkkeja ja totesi, että nuo ovat matkustaneet keskiajasta. Ajassa matkustaminen on myös mahdollista. Elokuussa odottaa keskiaikafestivaali, jonka olen jo päässyt näkemään, mutta se on niin hieno, ettei sinne voi olla menemättä uudestaan. Kun jotain tehdään vilpittömästä halusta toteuttaa jotakin ainutlaatuista, se näkyy myös ulospäin. Ei ole kyse vain rahasta, vapaaehtoiset esiintyjät ovat mukana täydestä sydämestään – niin linnanherrat, narrit, ritarit, sepät kuin kamarineidotkin. Vaatteet on ommeltu käsin, aseet on askarreltu itse ja taistelun nostattama hiki ja pöly ovat aitoja. Festivaalin suosiosta päätellen muutkin tuntuvat kaipaavan pakoa nykyajasta edes hetkeksi. 

Mutta kaikki kesän tapahtumat eivät ole olleet ilonaiheita. Vähän matkan päässä meiltä tulviva joki vei melkein koko Brostenin kylän mennessään. Hurjat kuvat ylittivät kansainvälisenkin uutiskynnyksen. Apua ja talkooväkeä etsittiin, auttajia saapui paikalle. Seuraavaksi uutisissa kerrottiin riidoista paikallisjohdon ja talkoolaisten kesken. Joku oli tylyttänyt, ettei tänne kaivata “selfienottajia”. Hetkinen, miksei apu kelpaa? Onko auttajia liikaa? Miksei kuvia saa ottaa? Jos kylään ei kaivata ulkopuolisia, se voi herättää kysymyksiä. Ehkä metsästä on löydetty muutakin kuin tryffeleitä. Kaikki täällä tietävät, että metsistä katoaa puuta niin laillisesti kuin laittomastikin. Bisnes on tuottoisa. Metsässä tuoksuu enemmän raha kuin tryffelit. 

Jotkut nimittäin väittävät, että tulvatuhot eivät johdukaan pelkistä sateista. Metsästä oli kaadettu jättimäisiä tukkipuita, jotka lojuivat joen varressa ja metsässä. Kun tulvavesi vei tukit mennessään, ne muodostivat patoja, jotka aiheuttivat koko katastrofin, rikkoivat sillat ja talot. Ehkä, mutta syyllinen voi yhtä hyvin olla myös onneton jätehuolto. Pihat kun ovat täynnä rojua ja rakennusjätettä, koska mitään luvallista paikkaakaan niille ei ole. Etelämpänä Bicaz-järvi oli täyttynyt tulvan tuomasta roinasta, muoviroskasta ja kotieläimistä. Katastrofi olisi ollut vältettävissä, myös ympäristöministeri on julkisesti todennut saman. Tulvavallien ja patojen rakentamiseen varatut rahat olivat jääneet käyttämättä. Nyt yksityinen vesivoimayhtiö siivoaa tuhon jälkiä, koska heillä on eniten hävittävää ja viranomaiset toimivat kuitenkin liian hitaasti.