perjantai 11. joulukuuta 2020

Taikaeläinten hoidosta

Lapsena kuljin koiran kanssa metsässä. Kavereita ja harrastuksia ei aina ollut, aikaa sitäkin enemmän. Viihdyin yksin ja löysin metsästä mystisiä paikkoja, jotka uskoin vakaasti keksineeni ensimmäisenä. Näkymiä, joita kukaan muu ei ollut nähnyt. Reittejä, joita kukaan muu ei ollut kulkenut – vaikka sinne jonnekin vei tallattu polku. Löysin suuren taikakiven, jonka päälle pääsin juuri kiipeämään. Siellä istuin ja keräsin itseeni energiaa, varsinkin silloin kun aurinko oli juuri laskemassa. Ja varsinkin silloin kun tuntui, että elämä potki päähän. Metsän läpi siivilöityvä valo oli erityisen maaginen. Koin vahvasti olevani luonnon kanssa yhtä. Tunsin oloni hyväksi. Metsässä oli voimaa. 

Jostain syystä en muista nostinko koirankin voimakivelle istumaan. Ehkä. Ehkä me meditoimme siellä yhdessä. Ainakin se sopisi tarinaan. Olin yksin ja samaan aikaan en ollut, sillä koiran kanssa oli aina turvallista liikkua. Viisas ja uskollinen mäyräkoiramme tiesi aina missä koti on ja olisi taistellut urheasti mitä tahansa petoa vastaan. Nyt olen löytänyt sen saman seikkailun tunteen uudestaan. Korona-aikaan metsässä on liikaa väkeä, eikä se tunnu ehkä ihan niin suurelta ja jännittävältä, mutta metsä on aina metsä. Siellä tuntee itsensä pieneksi ihan niin kuin lapsena. Lisäksi olen saanut uuden ystävän: ehkä vähemmän urhean koiran, mutta sekin tietää aina missä koti on. 

Koronakoiramme on pieni, valkoinen ja pörröinen. Vähän räjähtäneen näköinen yhden naapurin mukaan. Juuri sellainen, jota voisi kauppakeskuksessa luulla lelukaupasta hankituksi. Hän saapui heinäkuussa, enkä tiennytkään kaivanneeni koiraa niin paljon. Matolla makailua nenäkkäin, metsäretkiä, kuraisten jalkojen pesemistä, hyödyttömien temppujen opettelua. Koiran seura on palauttanut valtavan määrän lapsuusmuistoja ja hassuja mielleyhtymiä. Se on myös pakottanut ulkoilemaan paljon ja rauhassa pysähtymään. Koiran kanssa ollaan koiran kanssa. Yhtäkkiä olen yksi niistä joutilaista ukkeleista, jotka hiippailevat kiireettömästi illalla ulkona taskulamppu kädessä ja höpöttelevät koiralleen. 

Kaikki tapahtui sitä paitsi hyvin nopeasti. Tyttäreni teki vakuuttavan ja vilpittömän powerpoint-presentaation koiran hyvistä puolista, minkä päätteeksi totesimme yksimielisesti hankkivamme koiran. Sitten hän lätkäisi puhelimen käteeni ja antoi listan netistä löytämiään kasvattajien numeroita. Ensimmäinen ei osunut – näimme pennut, mutta yksikään niistä ei päätynyt meille. Toinen kasvattaja lupasi varata yhden palleroista meille ja sitten odottelimme jännityksellä niiden kasvamista. Meillä oli onnea, sillä koiranostajia on liikkeellä enemmän kuin koskaan. Ilman tätä ihmeellistä otusta, tästä kummallisesta vuodesta olisi voinut jäädä vain ikäviä muistoja. Nyt ei sitä vaaraa ole. 

Lapsena luulin muuten, että koiralla on vain joku vaisto, joka kertoo tien kotiin. Vasta nyt selvisi, että sille vaistolle on olemassa tieteellinen selitys. Sitä sanotaan magneettiaistiksi. Koira “lukee” maan magneettikenttiä ja käyttää niitä suunnistamiseen. Gps-pantojen kanssa testatut koirat kulkivat ensin suoraa pohjois-etelä-akselia ja sitten hakeutuivat reitille, joka vei takaisin lähtöpisteeseen. Koiran kanssa on tullut mieleen myös ajatus, ettei suuntavaisto ole ainoa asia, jossa koirat ovat meitä taitavampia. Olen melko varma, että ne pitävät ihmisiä hiukan heikkolahjaisina ja vaikeasti koulutettavina. Koirien kunniaksi on myös todettava, että ne osaavat peittää mahdolliset väheksynnän tunteensa paremmin kuin kissat. Tai ihmiset. Ne ovat siinäkin meitä parempia. 

Blogiarkisto