Aikamatkustajan blogi

Olin ensimmäisessä oikeassa työpaikassa alkuvuodesta 1995. Eräänä aamuna mainostoimiston tietokoneista ja tekniikasta innostunut omistaja kertoi intoa puhkuen yhdistäneensä edellisenä iltana koneensa internet-verkkoon. En osannut kysyä mitään, joten hän selitti, että internetissä voi mennä mihin tahansa. –No, missä kävit? Johtaja sanoi vierailleensa kolmessa eri USA:n yliopistossa. Se ei kuulostanut kovin jännittävältä, mutta netissä ei vielä silloin ollut juuri muuta. Vuoden päästä kaikki näytti jo varsin toisenlaiselta ja vuosituhannen lopun häämöttäessä ei muusta enää puhuttukaan.   Silloin en hahmottanut, miten suuresta murroksesta oli kyse. Olin nuori ja utelias ja sukelsin mukaan digitaaliseen maailmaan kuin kala veteen. Tämä tulee mieleen nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin, koska olemme samanlaisella vedenjakajalla tekoälyn kanssa. Vielä emme näe muuta kuin lupauksen rajattomista mahdollisuuksista, tai uhkakuvista, miten sen haluaa nähdä. Yritän ajatella positiivisesti ja nä...

Olen tehnyt töitä viidessä eri maassa ja kahdeksassa oman alani yrityksessä, joista viisi on mainostoimistoja. Kouluaikana siivosin sairaalaa, palelin tavaratalossa ja ajelin nurmikoita. En ole joutunut työttömäksi enkä kohdannut suuria vaikeuksia löytää töitä. Palkkakin on vuosien aikana parantunut. Olen varmasti ollut onnekas, mutta on siihen ehkä muitakin syitä. Tehtyäni viisitoista vuotta markkinointiviestintää, luulen tietäväni jotain myös työnhausta. Se on sitä, että myy itsensä. Pyry Solala haki 214 työpaikkaa ja kirjoitti turhautuneena yleisönosastoon. Hän tuli samalla aloittaneeksi mielenkiintoisen keskustelun siitä, miksi hyvin koulutetut akateemiset eivät löydä paikkaansa työelämässä. Ongelma on ilmeisen yleinen, eikä se hämmästytä: yliopistomaailma ja työelämä eivät kohtaa. En ole hankkinut akateemista koulutusta, mutta olen lukenut yliopistossa tuotettuja tekstejä ja sen mitä yliopistoihmiset kertovat sadassa sivussa, hyvä toimittaja tiivistäisi kahdelle arkille. Työelä...

Suomen postin kuljetusauton kyljessä lukee Itella Logistics. Hauskaa miten suomen kieli elää. Ennen siinä oli torven kuva ja vieressä luki posti. Nyt ei enää tarvitse ulkomaalaistenkaan arvailla mikä pakettiauto siinä mahtaa huristella. Logistics on englantia ja tarkoittaa kuljetusta tai hienommin logistiikkaa. Itella taas on vulgaarilatinaa eikä tarkoita yhtään mitään. Se on yhtä nokkelasti keksitty nimi kuin Destia, Nordea, Laurea, Sonera, Metropolia tai Palmia. Ja varmasti parempi kuin Ixonos, Novia tai Aktia. Mistäköhän on lähtenyt liikkeelle tämä ikitrendi keksiä yrityksille nimiä, jotka eivät tarkoita mitään millään kielellä? En yhtään epäile, etteikö se olisi mainos- ja viestintätoimistoille tuottoisa bisnes. Lista nimistä syntyy puolessa tunnissa, laskussa lukee 10h suunnittelutyötä. Perustelut parhaille ehdotuksille keksitään kolmessa vartissa seuraavien kahden tuopin aikana. Taustatyöstä ja kieliasun tarkistuksesta laitetaan lisää 8h. Läppärillä googlaamalla selviää kolmessa...

Suomen kieli on vaikea. Tai niin kaikki väittävät. Toisaalta ei se ole sen mahdottomampi oppia kuin mikään muukaan kieli, jos riittävän kovasti haluaa. Voi jopa ajatella, että suomen kieli on helpompi kuin moni muu. Meiltä puuttuvat sentään maskuliini ja feminiini, artikkelit, prepositiot ja monet kohteliaisuudet. Eikö sitö voi sekoittaa mihinkään muuhun kieleen. Ääkkösten oppiminen on sen sijaan elintärkeää tai voi syntyä kohtalokkaita väärinkäsityksiä. Arkisista asioista tulee niinkin pelottavia kuin mäntysyöpä tai omituisia kuten joulukauha . Kaksoiskonsonantit ovat toinen tuskan aiheuttaja. Mato ei ole matto, eikä tuli ole tulli. Suomi on niin vaikea kieli, ettei sitä osata edes opettaa. Kun muutimme tänne, vaimoni aloitti yliopistolta. Kielikurssin alkajaisiksi jaettiin moniste, joka kertoi Tarja Halosesta ja hänen kissoistaan. Teksti oli kirjoitettu puhekielellä ilman possessiivipäätteitä tyyliin hänen kissat eli ei kovin älykästä suomea. Entisajan Romaniassakin koulupäivät alk...