Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2009.

Haittaa vai hyötyä?

Meillä on töissä yksi johtaja, josta kaikki työntekijät ovat samaa mieltä: hänestä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Kukaan ei ole aikoihin halunnut osallistua samoihin projekteihin, kun ei niistä tule mitään. Asiakassuhteet, joiden kanssa hän on tekemisissä kariutuvat ennemmin tai myöhemmin. Kyseisen henkilön vaikutus ilmapiiriin on ollut tiedossa, mutta nyt myös vaikutus firman talouteen on herättänyt keskustelua. Kun koko mainosala roikkuu kuluneen sanonnan mukaan löysässä hirressä, ei enää kainostella, vaan sanotaan ihan suoraan. Kukaan ei halua työelämässä katsella ihmistä, joka vaarantaa koko firman toiminnan. Niinpä vaihtoehtoja on vain kaksi: johtaja lähtee, mikä on epätodennäköistä tai kaikki muut lähtevät. Pako on alkanut. Väitetään, että riitely puhdistaa ilmaa. Siitä pitäisi siten olla jotain hyötyä. Kukaanhan ei varsinaisesti halua riidellä, mutta joskus on pakko. Yhden tyttöystävän kanssa tuli harjoiteltua ahkerasti. Ulkopuolisten mielestä se oli sietämätöntä ja koko suhde

Kauneimmat pikkujoululaulut

Kuva
Pikkujoulu on merkillinen asia. Sitä vähätellään turhaan. Jopa nimi on jotenkin diminutiivinen – pikkujoulu, niinkuin se olisi jotenkin vähäpätöinen ja pikkuinen. Kyse on kuitenkin vuoden tärkeimmästä tapahtumasta työelämässä. Yhtä innokkaasti kuin lapset odottavat joulua ja joulupukkia, aikuiset odottavat pikkujoulua. Kun se on ohi, siitä puhutaan töissä koko seuraava vuosi, ellei nyt muita juhlia satu tulemaan ennen seuraavaa pikkujoulua. Siksi suurin virhe, minkä firman johto voi tehdä, on säästää perumalla firman pikkujoulut. Pikkujoulu on iso juhla. Meillä tehtiin juuri niin kuin ehdin jo pelätä. Pikkujoulua ei tullut. Kiitos siitä firman johdolle! Kiitollisuus on vilpitöntä, sillä järjestimme pikkujoulun itse. Henkilökunnan omakustanneillanvieton, jolla ei muuten ollut mitään suunniteltua ohjelmaa, ensiminuuteista oli selvää, että siitä ei tulisi ainakaan tylsä. Pikkujoulustressiä ei ollut, ohjelmasta ei tarvinnut välittää, eikä ollut mitään syytä kaveerata sen pukuhemmon kanssa

Unelma elää!

Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Kun pikku-uutisessa kerrotaan autoilijan ajaneen 14-vuotiaan pojan päälle, joukko innokkaita nettikommentaattoreita alkaa väitellä siitä oliko syynä tiehen tehty koroke, pimeys, Espoon kaupungin liikennesuunnittelu vai jalankulkijoiden piittaamattomuus. Tiedän omastakin kokemuksesta, että autoja kuuluu Suomessa väistää vaikka olisi suojatiellä ja etteivät pääkaupunkilaiset usko liikennesääntöihin, mutta en sentään osannut kuvitella, että olisi olemassa niitäkin, jotka eivät usko jalankulkijoihin. Joukossamme on siis autoilijoita, jotka eivät usko toisten ihmisten olemassaoloon. Ongelmia on havaittu muuallakin maassa. Suomalaiset eivät mielellään juttele toisten suomalaisten kanssa kun ollaan ulkomailla. Tähän johtopäätökseen oli tullut Josi Tikkanen Keskisuomalaisen kolumnissaan ja päättänyt karvaiden kokemusten jälkeen olla vastedes ihan hiljaa suomalaisia kohdatesssaan. Olen huomannut saman. Suomalaiset säikkyvät toisiaan kuin joku olisi palja

Minä ja Muhammed

Paikalliset näkevät merkillisenoloisen, hassusti pukeutuneen, pienisilmäisen, isokorvaisen ja totisen valkoihoisen, joka kuuluu siihen harhaoppiseen uskontokuntaan, jonka tunnetuin profeetta tapettiin naulaamalla ristille ja jossa mitä tahansa saa tehdä, koska heidän oppiensa mukaan kaikki synnit saa kuitenkin lopulta anteeksi. Hän tulee turmeltuneesta ja moraalittomasta lännestä, jossa kukaan ei kunnioita ketään, jossa homot vihitään avioliittoon kirkossa keskellä päivää ja muutkin kummajaiset juoksentelevat vapaina imperialismin ja pornografian keskellä. Hän puhuu lisäksi omituista töksähtelevää kieltä, sävyllä josta ei osaa kukaan päätellä onko hän onnensa kukkuloilla vai murheen murtama – eikä raukka osaa edes alkeellisia ruokailutapoja, kuten sormilla syömistä. Oletetaan siis, että tavallinen suomalainen tapakristitty luterilainen insinööri muuttaa kaukaiseen maahan asumaan vaikka houkuttelevan työtarjouksen perässä. Käänteisesimerkki on keksitty, en tiedä ajatteleeko kukaan miss

Hypokondriarokote

Juttelin naapurin kanssa hiekkalaatikolla sikainfluenssasta. Raskaana oleva vaimo oli jo käynyt ottamassa piikin, pieni poika oli menossa heti seuraavana aamuna. Itselleen naapuri sanoi ottavansa kun saa, valitettavasti hän ei kuulu riskiryhmään ja jää siksi ilman. Varovasti sanoin, että meillä vielä mietitään, onko rokotus ollenkaan tarpeellinen. “Kyllä se kannattaa varmasti ottaa” , naapuri suositteli. Mistäs hän sen muka tietää? Tosiasiassa meillä ei ole aikomustakaan ottaa piikkiä, kaikkein vähiten antaisin sitä omille lapsilleni. Mutta, tällaiseksi hysteria on Suomessa mennyt. Rokotus on kuin uusi uskonto tai aate – eriäviä mielipiteitä ei kaivata. Ranskassa ylivoimainen enemmistö ei halua rokotusta, jota ei ole testattu eikä todistettu toimivaksi. Viranomaiset eivät nauti kansan varauksetonta luottamusta ja rokotuksia ei ylipäätään pidetä niin järkevinä ja tarpeellisina. Englannissa edes sairaalahenkilökunta ei halua piikkiä. Kaikkialla maailmassa väitellään siitä, mikä rokottei

Kuka pelkää valkoista miestä?

Kuva
Silloin kun suomalaisuudesta puhuu joku, jolla on kokemusta omakohtaisesti muistakin kulttuureista, pitäisi kuunnella tarkkaan ja nöyränä. Sen sijaan suomalaiset inttävät vastaan kuin lapsi hammaslääkärissä. Suomessa on maailmanlaajuisesti tunnettu väkivallan traditio, joka on levinnyt joka maailmankolkkaan uutisina kouluampumisista. Yhtäkkiä se ei pidäkään enää paikkaansa, kun asian sanoo ääneen Finlandia-palkittu kirjailija Tanskan televisiossa. Vastalauseiden vyöry on ollut niin loputon, että on pakko uskoa ongelman olevan todella vakava. Siitä ei saa edes puhua. Sofi Oksanen on silti juuri oikea henkilö avaamaan keskustelun pelosta, väkivallan uhasta ja luottamuksesta. Kun lukee Puhdistuksen, tietää kyllä miksi. Kirjailija saakin shokeerata ja kärjistää, se kuuluu ammatin tuomiin työsuhde-etuihin. Nyt pitäisi vain osata keskustella. Kommunikaatiotaitojen puute johtaa väkivaltaiseen käytökseen, väittää Oksanen. Ehkä kyse on vielä isommasta asiasta. Miksei Sofi Oksanen pidä Suomes

Myöhästelyn mestarikurssi

Ensinnäkään en ole koskaan niittänyt kiitosta siitä, että olisin kovin täsmällinen. Tai hyvämuistinen. Usein olen myöhässä ja joskus olen unohtanut missä piti olla ja mihin aikaan. Siksi voisi kuvitella, että romanialainen epätäsmällisyys ja äärimmäisen huoleton suhtautuminen aikaan ja aikatauluihin sopii minulle. Mutta rajansa kaikella. Kun menimme siskoni häihin 40 minuuttia myöhässä, koko suku seisoi kuohuviinilasit kädessä odottamassa meitä. Myöhästely on tullut tutuksi myös muille, koska kukaan ei sanonut asiasta mitään. Mutta oli se silti kiusallista. Luulin kokeneeni jo kaiken. Nyt olen viettänyt viikonlopun romanialaisseurueessa. Matkaanlähtö tapahtui sujuvasti vain puolentoista tunnin parkkipaikalla odottelun jälkeen kun porukan viimeinen autokunta saapui. Kukaan ei hermostunut odotteluun tai ainakaan näyttänyt sitä. Sama meno jatkui kaksi päivää, mikään ennalta sovituista kellonajoista ei pitänyt. Ensin kuvittelin, että ohjelma on muuttunut ja minulle on unohdettu kertoa, ta

Pöydän alla

Ensimmäisen kerran join itseni humalaan Ouzo-pullosta, jonka toin itse Kreikasta 14-vuotiaana. Ei minulle tullut mieleen, että se olisi ollut jotenkin luvatonta. Myöhemmin kyllä ymmärsin, että vanhemmilla ei olisi ollut kovin mukavaa jos laukkuni olisi tutkittu tullissa. Muistan oikein hyvin senkin, miten ostin pullon paikallisesta kulmakaupasta, eikä kukaan katsonut kahdesti. Oli se hieno hetki. Aloitin siis urani anisviinalla. Myöhemmin juotiin keskiolutta, se oli silloin Lahden Sinistä. 16-vuotiaana pääsin jo sujuvasti baareihin. Kun joku saatiin hakemaan Alkosta, juotiin juhlallisemmin lonkeroa tai Magyaria. Kun lukiossa tuli vastaan täysi-ikäisyyden komea raja, alkoi rommikausi. Humalat muuttuivat kovemmiksi samoin kuin juomat. Baltic-rommi Coca-Colalla oli lyömätön yhdistelmä niin kauan kuin sitä jaksoi. Opiskeluaikana taas juotiin mitä tahansa, halvimmista viineistä kotipolttoisiin tai jopa kiljuun. Ei niistä hyvä olo tullut, mutta jotenkin se kuului asiaan. Yritin jopa tehdä i

Säilykematkailua

Kun lama ja nuukailutalous syö lomabudjetin kokonaan ja tulevaisuus on epävarma, jää jäljelle vain vaihtoehtoisia ja luovia tapoja nähdä maailmaa. Ahkerasti liikkumaan tottuneille se on kova pala. Siskoni kertoi, että heillä harjoitellaan lapsikatraan kanssa jo tulevia, hienoja lomamatkoja varten, vaikka matkojen ajankohtaa ei vielä kukaan tiedä. Valmistautuminen tapahtuu kuivaharjoitteluna siten, että syödään kyseisen maan ruokia. Edullisimmin tämä tapahtuu ostamalla säilykkeitä. Taustalle voi laittaa kyseisen maan musiikkia ja kas – ollaan matkalla Kreikassa. Tätä päätimme kutsua säilykematkailuksi. Tavallisessakin ruokakaupassa on paljon edullisia matkavaihtoehtoja tarjolla. Lidlistä saa kausiluontoisesti hyviä pakettitarjouksia, kuten juuri nyt bambuversoja 0,99 ja Beijing Soup 1,49 tai katkarapusipsit 1,29. Viime viikolla matkailtiin Kreikassa viininlehtikääryleillä ja halvalla. Halvalla sai siis myös kaakaohalvaa. Jos haluaa nähdä eksoottisempia kohteita, voi hankkia aasialaises

Osumatarkkuutta!

Tähänastisen laman syvin notkahdus on nyt koettu. Mainostoimistossa ruopataan pohjamutia silloin kun viikkopalaverin pääaiheena on toimiston vessojen siisteys. Tai siivottomuus, jos tarkkoja ollaan ja nythän ollaan tarkkoja. Suuressa neuvotteluhuoneessa on historiallinen tunnelma kun toimitusjohtaja peräänkuuluttaa työntekijöiltä parempaa osumatarkkuutta. Sinänsä kommentti on osuva symbolisestikin – on kyse tekemisen laadusta. Tässä on sisäisen laatukampanjan aineksia. Laman aikanakin asenteen pitäisi olla sellainen, että se mikä tehdään, tehdään hyvin, osutaan maaliin. Samaa neuvoa voisi tarjota projektinjohdolle asiakkaiden mielihalujen tulkinnassa, mutta kukaan ei enää halua kommentoida. Tällaista aikaa me elämme, ei sanota vastaan. Kaikki vain nyökyttelevät kilpaa ja hokevat joojoota. Kun henkilöstöä on kyykytetty palkanalennuksilla, lomautuksilla ja irtisanomisen pelolla, mikä tahansa käy. Meitä saa kusettaa käytävän vessassa tai vaikka takapihalla. Kukaan ei kyseenalaista mitään

Kotimaahanmuuttaja

Olen muuttanut vieraaseen maahan. Kaikki muut tosin luulevat, että olen muuttanut takaisin kotimaahani, siis kotiin. Minä koen itseni Suomessa maahanmuuttajaksi, vaikka termi yleisesti ymmärretään ihan toisin. Olen siis kenties kotimaahanmuuttaja , vaikka en pidäkään erityisesti siitä koti-alkuliitteestä. Eihän voi vielä muuttaessaan maahan tietää tuleeko siitä joskus koti vai ei. Koti ei ole paikka vaan olotila. Kotona pitää viihtyä. “En tunnista itsekseni sitä tyyppiä, joka puhuu ja esiintyy nimelläni” , kirjoittaa Umayya Abu-Hanna kirjassaan Sinut . Häntä vaivaavat erityisesti kaksi asiaa: itsensä ilmaisemisen vaikeus vieraalla kielellä ja suomalaisuuden ja muiden määrittely vastakkainasettelulla me ja muut. “Julkisuudessa toistetaan myyttiä homogeenisesta suomalaisuudesta.” Vuosikymmenien asumisen jälkeenkin Abu-Hanna on Suomessa ulkomaalainen, ei suomalainen. Hänen identiteettinsä pyritään siis määrittelemään muiden näkökulmasta. Kuitenkin Abu-Hanna puhuu ja kirjoittaa suomea, m

Edistyksellinen byrokratia

Suomalainen yhteiskuntajärjestelmä perustuu byrokratiaan . Tuttava siirtyi joku aika sitten hektisestä liike-elämästä veroviraston palvelukseen. Sai kuulemma stressittömän työn valtion leivissä. Verovirasto työllistää itsensä oman kokemukseni mukaan mm. näin: verot lasketaan ensin väärin. Sitten odotetaan huomaako asiakas. Jos ei huomaa, verovirasto ‘huomaa’ itse ja lähettää kirjeen, jossa kerrotaan virheestä, sen korjaamisesta ja mahdollisuudesta valittaa. Toimenpiteistä tiedotetaan välillä kirjeitse. Kirjeenvaihtoon kuluu helposti puoli vuotta. Virkailijoilla on mukavasti puuhaa. Tiia Tuominen kertoi Hesarin mielipidekirjoituksessa Suomeen muutosta ulkomaalaisen miehensä kanssa. Kokemuksiin nähden kirjoitus oli sopuisa, asiallinen ja kiltti. Meilläkin on hauskoja kokemuksia työvoimatoimistosta. Vaimoni hakeutui asiakkaaksi, tai yritti, viime keväänä. Ajatus oli hakea suomen kielen tehokurssille, joka auttaisi työelämään pääsemisessä. Virhe oli kertoa kahdeksan vuoden takaisista yli

Kyläämisen taito

Lapset leikkivät meillä sellaista, että mennään keittiön astiakaapin alahyllylle istumaan. Kaapissa ollaan autossa ja sitten ajetaan johonkin kyläämään , useimmiten mummun ja paapan luokse. Huippua on siis se, kun mennään johonkin kylään tai joku tulee meille. Siitä vain on Suomessa asuessa tullut jotenkin mystisen harvinaista. Meillä ei käy juuri kukaan kylässä, eikä meitä kutsuta mihinkään. Sosiaalinen elämä on ihan liian hiljaista. Miksi tässä on käynyt näin? Ensin ajattelimme, että olemme varmaan tehneet jotakin väärin kun kukaan ei kutsunut kylään. Mitä se voisi olla? Onko meistä tullut erilaisia? Kun emme keksineet mitään virhettä tai kömmähdystä, ajattelimme vain että emme ole riittävän selvästi ilmaisseet haluamme ystävystyä ja kyläillä. Jonkun täytyy tehdä aloite. Kutsuimme siis ihmisiä meille, perhekunnittain ja isollakin joukolla. Sitten odotimme innolla kutsuja vastavierailulle, jotta pääsisimme kyläilemään. Odotimme ja odotimme. Kutsuja ei koskaan tullut. Jotkut sukulaise

Mäntysyöpä ja herakles

Suomen kieli on vaikea. Niin kaikki väittävät. Toisaalta ei se ole sen mahdottomampi oppia kuin mikään muukaan kieli, jos riittävän kovasti haluaa. Voi jopa ajatella, että suomen kieli on helpompi kuin moni muu. Meiltä puuttuvat sentään maskuliini ja feminiini, artikkelit, prepositiot ja monet kohteliaisuudet. Ääkkösten oppiminen on elintärkeää tai voi syntyä kohtalokkaita väärinkäsityksiä. Arkisista asioista tulee niinkin pelottavia kuin mäntysyöpä tai omituisia kuten joulukauha. Kaksoiskonsonantit ovat toinen tuskan aiheuttaja. Mato ei ole matto, eikä tuli ole tulli. Suomi on niin vaikea kieli, ettei sitä osata edes opettaa. Kun muutimme tänne, vaimoni aloitti yliopistolta. Kielikurssin alkajaisiksi jaettiin moniste, joka kertoi Tarja Halosesta ja hänen kissoistaan. Teksti oli kirjoitettu puhekielellä ilman possessiivipäätteitä tyyliin hänen kissat eli ei kovin älykästä suomea. Entisajan Romaniassakin koulupäivät alkoivat kansallislaululla ja jokaisen koulukirjan etulehdellä oli pr

Natriumkarbonaattileipä

Romaniassa brânză on pehmeää tuoretta juustoa, joka maistuu lähinnä raejuustolta, mutta vertaus ei tee sille kyllä oikeutta. Lehmänmaidosta valmistettu on brânză de vaca ja lampaanmaidosta brânză de oaie . Telemea on fetaa (jota nykyään sanotaan siis meillä salaattijuustoksi, jonkun älyttömän lakipykälän takia) ja urda taas vuohenjuustoa. Caşcaval on Edam-tyyppistä perusjuustoa ja ca ş muistuttaa vahvempaa Emmentalia. Samaa asiaa kuvaamaan riittää suomen kielessä yksi sana: juusto. Suomi ei siis ole sanavaraston perusteella mikään juustokulttuurin maa. Yksi harrastuksiani Romaniassa käydessäni on juuri juuston osto. Oma suosikkini on ehdottomasti br â nza , koska sitä voi syödä yhtä hyvin pää- kuin jälkiruokienkin kanssa. Maitotuotteille on torilla oma osastonsa, jonka löytäisi hajun perusteella silmät kiinnikin. Muovipöydillä on tarjolla myytävät juustot, valtavat pyöreät kiekot, joista leikataan ostoa harkitsevalle maistipaloja isolla veitsellä. Juustoa ei osteta maistamatta

Kielenterveyspotilas

Kyllä ruotsinkielisiä käy kateeksi. Kävin eilen lähikirjastossa, jossa pölyttyi kolme täyttä hyllyä äänikirjoja ruotsiksi. Oli Jan Guillouta, Nick Hornbya ja Tracy Chevalieria – ja vielä cd-levyinä. Englanninkielisenä löytyi Shakespearea ja Agatha Christietä kasetilla ja suomenkielisessä hyllyssä nökötti yksinään Waltarin paksu Sinuhe. Olen joskus kysynyt, miksi uusia äänikirjoja on niin vähän ja selitys oli, että määrärahoista on säästetty. Suhteessa lainaajamääriin ruotsinkielisillä ei näyttäisi olevan samoja huolia. Paitsi kirjojen lainaaminen, onhan kaikki muukin lite lättare . Nyt perussuomalaiset kysyvät miksi Suomi on yhä kaksikielinen ja niputtavat nokkelasti sekä YLE-maksun, että maahanmuuttajat samaan debattiin. YLE-maksulla ylläpidetään kallista ruotsinkielistä tv-tuotantoa ja maahanmuuttajia vaaditaan opettelemaan kaksi vaikeaa kieltä yhdessä vaikeassa maassa. Kysymys on puolueelta taktisesti ovela juuri kun lama vetää mattoa niin monen jalkojen alta. Tämä jos mikä on po

Kahdeksan hurmanluotia

Kun hurmoshenkinen väittely käy niin kuumana Timo Vihavaisen kirjan takia, on pakko sorkkia epäkiitollista aihetta vain siksi, että siitä kirjoitetaan niin paljon roskaa. Olisi aika surullista, jos tämä avaus edustaisi tässä maassa älymystöä. Yksi ongelma koko asiassa on terminologia, siksi muutama avainsana selityksineen. Siis mikä menee vikaan ja miten lietsotaan vihaa ja konflikteja? 1. Maahanmuuttajat. On pakolaisia, on siirtolaisia, firmojen lähettämiä asiantuntijoita, näiden perheenjäseniä ja sukulaisia, rakkauden tai työn perässä muuttavia, seikkailijoita, parempaa elintasoa etsiviä ja – paluumuuttajia. Tämä koskee myös minua. Ei ole ihan tervettä yleistää kaikkia meitä saman maahanmuuttajakyltin alle, koska ei ole yhtä ryhmää ihmisiä. Monet kärsivät kulttuurishokista, mutta edellytykset käsitellä sitä ja sopeutua Suomeen ovat hyvin erilaiset. 2. Pakolaiset. Jos Vihavainen haluaa nimenomaan huitoa pakolaisia, on puhuttava pakolaisista. Suomi on jo resursseihin ja elintasoo

Mykkä autonkuljettaja

Kimi ei saanut scarpaa Ferrarilta siksi, ettei osaisi ajaa vaan siksi ettei osaa puhua. Sanotaan, että hän mieluiten tulee radalle, ajaa ja menee kotiinsa eikä sano kenellekään mitään. Juuri näinhän suuri osa suomalaisista toimii työssä käydessään. Suomessa se varmaan sopiikin oikein hyvin, ei Kimin käyttäytymisessä ole kotimaan mittapuun mukaan mitään epänormaalia, mutta italialaistallissa se ei taida riittää. Ehkä sitä ajamistakin olisi voinut skarpata tänä vuonna, mutta se ei silti ollut syy saada monoa. Pikkuhiljaa on sivulauseissa paljastettu mikä ‘ jäämiehen ’ käyttäytymisessä nyppi italialaisia. Kimi on sulkeutunut, ei näytä tunteitaan, ei osaa kommunikoida eikä ole tarpeeksi sosiaalinen – hän on siis suomalainen. Hänen olisi pitänyt ottaa toisenlainen rooli – olla edes vähän italialainen. Jos ei se hymy tule luonnostaan, se on opeteltava vaikka väkisin. Kun Suomessa ei harrasteta small talkiakaan, treenattavaa on aika paljon, mutta ei se nyt mahdotonta ole. Jäämies on posit

Traktorien lyhyt historia Romaniassa

Puhelintani kuunneltiin, kun asuin Romaniassa. Olen siitä ihan varma. Asunnossa oli vanha lankapuhelin, josta kuului satunnaisen puheen lisäksi rahinaa ja kohinaa ja johtoakin oli paikattu pariin kertaan. Tutkin puhelimen sisältä ja ulkoa, mutta en löytänyt mitään. Eräänä päivänä puhelin oli selittämättömästi vaihtunut uuteen. Uudestakaan puhelimesta en löytänyt siihen kuulumattomia laitteita. En tosin tiedä miltä ne mikrofonit näyttävät. Ehkä ne olivat keittiön kaappien takana, kuten Romaniassa väitettiin. Jos salainen poliisi kuunteli puheluitani tai seurasi minua, en löytänyt siitä mitään todisteita. Saavuin maahan junalla Moskovan ja Odessan kautta ja ylitin rajan Ukrainasta. Minulla ei ollut mitään järkevää tekemistä siellä, sanoin etsiväni töitä. Herätin siis varmasti epäilyksiä. Sitäpaitsi seurustelin tytön kanssa, jonka yksi eno oli poliisipiirin ylin johtaja ja toinen salaisen poliisin päällikkö. Sain vasta vuosia myöhemmin kuulla, että rikosrekisteritietoni oli selvitetty sa

Riidaton päivä

Joka kerta kun lehdissä mainitaan joku liikenteeseen liittyvä asia, syntyy hirveä kalabaliikki. Viimeisin ilmiriita alkoi tiistain autottomasta päivästä. Riitely tapahtuu tietysti nettikeskusteluissa , tällä kertaa Hesarin sivuilla, mutta sylki lentää silti. Verenhimoiset autoilun vastustajat haukkuvat työmatkalaisia asennevammaisiksi ökyilijöiksi ja yhtä intohimoiset autoilijat vastapuolta puunhalaajiksi ja lokkeilijoiksi. Sitten sekaan tunkee vielä kiihkomielisiä pyöräilijöitä ja sota on valmis. Väittelyyn onnistutaan ujuttamaan mukaan kaikki maailman aiheet terrorismista natseihin ja malariasta kommunismiin. Eikä huumorista ole tietoakaan. Mutta miksi näin arkipäiväinen asia kirvoittaa silmittömän rähinän? Perisuomalainen kateus saa megalomaaniset mittasuhteet kun toiset ajavat audeilla ja toisilla ei ole varaa edes bussilippuun. Tuntuu omituiselta, että autolla ajaminen synnyttää niin paljon vihaa ja vastustusta. Herää epäilys, miten matala elintaso Suomessa on, jos niin arkipäivä

Maabrändinparantaja

Jos ruotsalaiset pohtisivat maabrändiään, he suhtautuisivat koko hommaan toisin. Naapurissahan ei ole koskaan tarvinnut itkeä huonoa kansallista itsetuntoa. Niinpä myös maabrändiin voisi suhtautua lunkimmin. Ruotsalaiset tekisivät maabrändistään helpon, hauskan ja sympaattisen. Se myytäisiin oivaltavalla kampanjalla koko maailmalle, ikeamaiseen tyyliin. He nauraisivat rohkeasti itselleen ja omalle ruotsalaisuudelleen. Kaikille jäisi mielikuva, että ruotsalaisilla on hyvä huumorintaju, hyvä itsetunto – ja taitaa se olla aika kiva maakin. Ruotsalaiset vain eivät tarvitse maabrändiä, heidät tunnetaan jo. Samaan aikaan edellisen kirjoitukseni aikaan Matkailun edistämiskeskuksen Jaakko Lehtonen kirjoitti Mitä Suomi on-sivuilla , että maabrändin kehittäminen on suomalaisten elinolojen kehittämistä . Juuri siksi epäilinkin, että projekti voi viedä kauan. Elinolot kehittyvät vain jos sekä maata, että ihmisiä pystytään hätistelemään tolkumpaan suuntaan. Mutta mitä se brändi tarkoittaa? Suomen

Muka-Muka-Maa

Kuva
Suomalaiset haluaisivat, että heitä pidetään sofistikoituneina klassisen musiikin ystävinä, design-huonekaluissa viihtyvinä skandinaaveina, jotka ihailevat modernia taidetta ja tietävät jo syntyessään miten konjakkilasia pidellään. Ulkomaalaiset näkevät meidät toisin. Finnet ovatkin vaimoa selässä kantavia juroja metsäläisiä, jotka eivät koskaan pukahda kenellekään mitään. Tai lentokentällä kapulansa hukanneita kohmeloisia insinöörejä liian lyhyissä housunlahkeissaan. Tai sitten formulahulluja, jotka baaritiskillä lähtevät paalulta, mutta kuitenkin ensimmäisinä löytyvät ajohaalarit puolitangossa vessan nurkasta keskeyttämästä. No, leikki sikseen, emmehän me nyt sellaisia ole. Millaisia me sitten olemme? Sitä selvittää onneksi Jorma Ollilan johtama maabrändityöryhmä , jonka tavoitteena on trendikkäästi kirkastaa ja selkeyttää Suomen brändiä eli yleistä mielikuvaa siitä, minkälainen maa tämä on. Niille, jotka eivät tienneet, että maalla on oltava brändi: kaikilla muillakin on. Yrityksi

Terroristit ja perämoottori

Tasan kahdeksan vuotta sitten, kun koko maailma tuijotti televisiota, minä olin ostamassa perämoottoria. Juttelin kaikessa rauhassa yli kahdeksankymppisen moottorinomistajan kanssa veneistä ja kesämökeistä. Tehtiin kaupat, vaikka moottori olikin vanha. Kun tulin kotiin, maailma oli tulessa. Olin nähnyt ennen kotoa lähtöä netissä kahden rivin uutisen New Yorkista ja lentokoneista, mutta en tiennyt mistä oli kyse. Ei kukaan tiennyt. Koko illan seurasin uutisia ja puhuin puhelimessa. Kaikki tuntui pelottavalta ja käsittämättömältä. Sen päivän jälkeen mikään ei ollut enää samanlaista. Tuntui siltä, että mitä tahansa voisi tapahtua, maailma oli muuttunut turvattomaksi paikaksi. Kuukautta myöhemmin olin matkalla Romaniaan mukanani vain yksi kassi, kitara ja nahkatakki. Ostin pelkän menolipun ja menin Moskovan kautta junalla. Kaikki ajattelivat vain terroristeja ja pelkäsivät. Tuleva anoppini kysyi minulta, olenko piileskelevä terroristi. Ymmärrän häntä. En minä tiennyt itsekään mitä varten