Aikamatkustajan blogi

Syksyllä tutustuin elokuvan tekemisen kautta kehitysvammaisiin. Yksi heistä oli Pertti Kurikka, eikä silloin ollut tietoakaan mistään laulukilpailuista. Pertti sai tutkia saumojani ja sihistä ihan rauhassa. Ja kertoa pelottavia juttujaan luurangoista ja unihalvauksista. En siis tutustunut maailmankuuluihin punkkareihin, jotka edustavat Suomea Euroviisuissa vaan muutamaan kehitysvammaiseen, joilla sattui olemaan bändi ja erinomaiset mahdollisuudet harrastaa musiikkia. No, oli heistä toki tehty yksi elokuva.  Olen tähän asti luullut viettäneeni aikaani normaalien ja jokseenkin tavallisten ihmisten joukossa. Enimmäkseen samanhenkisten, kunnianhimoisten, taiteellisten, koulutettujen ja omasta mielestään  sivistyneiden ja älykkäiden. Tai niin olen ajatellut siinä omassa kuplassani. Kehitysvammaiset ovat erilaisia. He sanovat olevansa ihmisiä niin kuin mekin ja että heitä tulisi kohdella samalla tavalla kuin muitakin. En tiennyt miten kehitysvammaisia pitäisi kohdella, miten heidän ka

Aijai. Kyllä taas hävettää kun Suomi on joutunut otsikoihin maailman lehdissä. Kettu perhana tappoi kaikki Korkeasaaren flamingot. Mitä ne nyt taas ulkomailla meistä ajattelevat kun täällä tapahtuu vain murhia ja muuta ikävää. Onko maine jo mennyttä? Kukaan ei kohta muista Nokiaa, Joulupukkia eikä Kimi Räikköstä. Toivottavasti nyt ei aleta englantilaisissa lehdissä kirjoitella, että se kettu oli jotenkin tyypillinen supisuomalainen – yksinäisyydestä ja kaamosmasennuksesta ahdistunut – kun se otti niin raivokkaasti hengiltä eksoottisen näköiset ulkomaalaiset linnut. Suomihan on tasa-arvoinen ja suvaitseva maa, täällä saa olla myös vaaleanpunainen. Euroviisuissa koettu kansallinen häpeä on ilmeisesti juuri kaikista häpeän lajeista kaikkein kovin. Siksi vuosittaisen edustajan valitseminen on niin tunteita herättävä tapahtuma. Paineita ei ole niinkään jalossa kilvassa menestymisestä, vaan epäonnistumisen välttämisestä. Kun kaikki katsovat. Lordia hävettiin sekä ennen pisteiden laskua, ett

Kävin vuosien tauon jälkeen katsomassa Vuoden Huiput -näyttelyä eli viime vuoden parasta suomalaista mainontaa ja graafista suunnittelua. Sen perusteella Suomessa ihaillaan kolmea asiaa: epäkaupallisuutta, omituisuutta ja menneiden aikojen mainoksia. Oman kokemukseni mukaan mikään näistä ei herätä tippaakaan kiinnostusta muissa maissa, ei ainakaan niissä joissa olen tehnyt töitä. Kokeilin kyllä moneen kertaan. Mainonta on kaupallista viestintää ja sen tarkoituksena on myydä tuotteita tai kertoa niistä halutulle kohderyhmälle. Jostain syystä tuntuu siltä, kuin liian usein kohderyhmänä olisi ollut kampanjan suunnitelleen mainostoimiston väki. Taas. Aika moni muukin asia häiritsee. Iso osa kilpailutöistä kuuluu sarjaan ‘en ihan ymmärrä’ ja hyvin pian myös ‘en jaksa oikein yrittää’. Kupla, jossa pyöritään on liian pieni ja liian ahdas.  Jos suunnittelijana en ymmärrä, enkä jaksa kiinnostua, kiinnostuvatko ne, joille sitä kampanjaa on väsätty? Omille töille on helppo sokeutua, siksi pit