Aikamatkustajan blogi

Koiramme täytti juuri kaksi vuotta. En ole ihan varma, pitäisikö ennemminkin juhlia sitä päivää jolloin koira saapui meille. Itse hän ei tuntunut juuri välittävän syntymäpäivästä, vaikka saikin ihan oikean luun ja onnittelulaulut. Häntä on hemmoteltu liikaa. Koira saa rakkautta ja huolenpitoa enemmän kuin kukaan muu perheessä. Ei toki niin, että olisin kateellinen millään muotoa. Välittäminen on kaksisuuntaista – siitä saa ihan yhtä paljon takaisin. Se ei ole hukattua energiaa, koira on hyvä osoittamaan tunteitaan myös meitä kohtaan.   Ehkä siksi ihmiset ja koirat sopivat niin hyvin elämään yhdessä. Tätä olen pohtinut nyt kaksi vuotta. Miten koirat osaavat näyttää tunteita niin, että me ymmärrämme niitä. Ymmärrämme tai tulkitsemme riittävän oikein. Ne myös osaavat lukea meidän sanatonta viestintäämme. Koira tietää jopa meitä paremmin milloin olemme huonolla tai hyvällä tuulella. Ihminen luulee voivansa peittää negatiiviset tunteet jonkin käyttäytymisen alle, mutta koiran kanssa se ei

Edellisen kerran asuin Romaniassa 20 vuotta sitten. Se tuntuu paljolta. Luulisi, että moni asia on ehtinyt muuttua perusteellisesti, mutta jotenkin siltä ei kuitenkaan tunnu. Sainkin heti tullessa kokea aika tukevan kulttuurishokin. Se oli kuin isku palleaan: mikään ei ole muuttunut! Mitä me täällä teemme? Se oli ristiriitaisesti sekä samaan aikaan lohdullista että ahdistavaa. On asioita, joiden olisi suonut muuttuneen, ja niitä joiden ei tarvitsekaan muuttua.   Olen kirjoittanut samasta tuskailusta aikaisemminkin jutuissa Mitä opin romanialaislta ja Pyroteknikko palaa rikospaikalle . Onneksi paniikintunne meni ohi viikossa. Sadekin loppui ja aurinko kurkisti vuorten takaa. Pian tuttu pikkukaupunki ei enää näyttänyt niin kurjalta ja harmaalta, niin roskaiselta ja rikkinäiseltä. Ihmiset ovat yhtä sydämellisiä ja ihania kuin aina. Aina jää kiitollisuudenvelkaan jollekin jostakin odottamattomasta palveluksesta, lahjasta tai vieraanvaraisuudesta.   Aloin myös havaita asioita, joissa onkin