Luovuuden sukupuutto

Olen tehnyt töitä pääosin luovilla aloilla, mutta oman havainnon mukaan luovuus on kriisissä muuallakin – se on lähes kokonaan kadonnut. Mitä enemmän luovuudesta on puhuttu, sitä vähemmän se näkyy ympäristössä. Sitä on laimennettu niin paljon, että drinkissä on enää pelkkää limonadia. Intuition on korvannut optimointi, päätökset tehdään komissioissa datan pohjalta, johon perustuvat faktat ohjaavat kohti keskimääräistä, tasalaatuista ja turvallista. Tämän oli tarkoitus olla älykästä, mutta lopputuloksena on hajutonta ja mautonta huttua, mikä ei puhuttele ketään. Kun haetaan riskitöntä vaihtoehtoa, hintana on luovuuden eliminointi. Luovuus nimenomaan etsii vaaraa, kyseenalaistaa normeja, rikkoo sääntöjä, ärsyttää ja kokeilee. Algoritmien ehdoilla tapahtuva ajattelu toimii kaikkea tätä vastaan. Siksi “luovan” työn hedelmät ovat nykyään enimmäkseen tylsiä ja tasapaksuja: musiikki, elokuvat, mainonta. Oikean luovuuden alle ei tarvita kylttiä, jossa kerrotaan tämän olevan luovaa. Se erottuu muutenkin. 

Toisena opiskeluvuonna saimme uuden opettajan, joka oli tiukka, vaativa ja näkemyksissään ehdoton. Selän takana sanottiin natsiksi. Pidin hänestä heti, erityisesti siitä, että meiltä vaadittiin paljon. Olin kunnianhimoinen ja halusin oppia nopeasti. Vuoden lopussa välit naisopettajan kanssa olivat kuitenkin jo viileät, tai jopa vihamieliset. Hän ilmoitti, ettei tulisi edes arvioimaan lopputyötäni, jotta en valmistuisi koulusta lainkaan. En ollut kiltti oppilas. Usein tein jotakin muuta kuin opettajat odottivat, kysenalaistin opetuksen ja traditiot, sooloilin ja etsin luovia ratkaisuja. Joskus onnistuen, usein ei. En pitänyt siitä, että luovuutta kahlittiin säännöillä. Yritin tehdä kaiken eri tavalla kuin muut. Olin siinä vaiheessa jo ollut töissä ja ymmärsin, että koulussa voi irrotella toisin kuin oikeiden asiakkaiden kanssa. Palasin kuitenkin tekemään sen lopputyön, jonka toinen opettaja ystävällisesti arvioi. Sain paperit ulos. Toisinkin olisi voinut käydä. Jukka Kurttila sai lukiosta potkut liiallisen luovuuden takia. 

Niistä ajoista yhteiskunta on kehittynyt, koulutus- ja elintaso ovat nousseet. Kaikki on paremmin, vai onko? Kun katsoo taaksepäin, tuntuu helposti siltä, että kaikki mikä aikanaan oli hauskaa, vaarallista ja arvaamatonta, on kielletty tai sensuroitu. Erityisesti luovuudesta on tullut yhteiskunnan ykkösvihollinen, koska vallitsevia, hyväksyttyjä arvoja ei ole sopivaa kyseenalaistaa. Meidät luovat ihmiset halutaan sijoittaa valmiiksi tallattuun ruutukaavaan, jossa ei ole turvatonta tilaa eikä hämäriä nurkkia. Tämän kehityksen hintana on luovuuden sukupuutto. Samalle aikajanalle osuu toinenkin mielenkiintoinen havainto: kaikki luovat alat ovat muuttuneet naisvaltaisiksi. Tilastojen mukaan suurin osa graafikoista, valokuvaajista, kirjailijoista, tanssijoista, näyttelijöistä ja muusikoista on naisia. Opettajista ja toimittajista puhumattakaan. Koulutuksen taso on noussut, eikä millekään alalle enää tulla keittiön ovesta vaan korkeakoulun kautta. Koulussa opetetaan noudattamaan sääntöjä ja olemaan kiltti. 

Ovatko luovuuden kriisi ja sukupuolijakauman muutos yhteydessä toisiinsa? En tiedä. Ne kuitenkin tapahtuvat samaan aikaan. Naiset ovat työelämässä sovinnollisempia, diplomaattisempia ja turvallisuushakuisempia. Arvaamattomat riskinottajat ovat todennäköisemmin miehiä. Naiset ovat koulutettuja, luotettavia ja ammattitaitoisia, mutta harvemmin potkivat ovia saranoiltaan. Suurimmat riskinottajat, multimiljardöörit ovat lähes pelkästään miehiä. Luovuus vaatii sitä, että on konfliktissa vallitsevan asiantilan kanssa, suhtautuu normeihin epäkunnioittavasti ja hankkii siksi vihamiehiä (tai naisia). Uudet, radikaalit ideat vaativat aina jonkin verran merirosvomoraalia ja kapinahenkeä. Kulmikkaimmat visionäärit ja hankalimmat taiteilijaluonteet ovat useimmiten olleet tottelemattomia miehiä. Kiltit jäävät oven taakse jonoon. Tämä ei ole asenteellinen mielipide vaan tilastollinen fakta. Myös burnout tai työuupumus on enemmän naisten kuin miesten ongelma. Voi toki olla niin, että naiset hakeutuvat helpommin lääkäriin kuin miehet. 

Tuntui aikanaan ihanan trendikkäältä vaihtaa työpaikan oma työhuone avokonttoriin. Se oli sosiaalista, yhteisöllistä ja virkistävää, sopi hyvin 25-vuotiaalle. Ymmärtääkseni muutkin viihtyivät, ja jos soraääniä kuuluikin, niitä ei kuunneltu. Kouluissa on tehty samat ratkaisut kuin työelämässä avotiloineen ja itseohjautuvuuden ihanteineen. Se ei sovi kaikille. Kaikki eivät muutu avoimessa tilassa puheliaiksi ekstroverteiksi, eivätkä kaikki ole myöskään luovia. Viimeiset viisitoista vuotta on tuskailtu koululaitoksen kriisistä ja laskevista oppimistuloksista. Entä jos kaikki nämä ongelmat liittyvätkin toisiinsa, eivätkä ole yksittäisiä ja erillisiä vaivoja? Luovuus ei ole sitä, että istutaan iloisen värisessä säkkituolissa luurit päässä tekemässä tehtäviä vaan luovuus oikeasti kukkii istutusrivien välissä – se vaatii ympärilleen struktuurin, ei loputonta vapautta. Yksi syy luovuuden kriisiin on se, että pitkästyminen on eliminoitu älypuhelimilla. Luovuus kuitenkin itää juuri tylsyydestä, siitä ettei kaikki ympärillä olekaan valmista ja täydellistä, kaikkien mahdollisten resurssien runsaudensarvea, jolloin mitään ei enää tarvitse keksiä itse. 

Nuoret miehet kipuilevat sekä koulussa että koulun ulkopuolella. Sekin voi liittyä siihen, ettei opettajakunnassa ole riittävästi miespuolisia roolimalleja. Feminiinisten arvojen kyllästämässä yhteiskunnassa se synnyttää toisille tarpeen etsiä niitä maskuliinisia roolimalleja muualta, jolloin terveempien mallien sijaan löydetään toksisia ihanteita, joiden esimerkki ei ole enää tasapainottava. Miesten syrjäytymisestä kannetaan huolta, mutta en tiedä mitä sille on tehty. Ongelma ei ratkea kauhistelemalla seurauksia vaan ymmärtämällä lähtökohtia ja syitä niiden takana. Koulun lisäksi toimistotyö on kriisissä – kukaan ei tunnu tietävän miten töissä kuuluisi olla ja miltä toimiston pitäisi näyttää, jotta työntekijöistä saadaan parhaat tehot irti. Vanhaan (konttorille tai pulpetteihin) paluu tuskin toteutuu, joten on pakko keksiä uusia ratkaisuja. Kehitys vaatii luovuutta ja uusia ideoita, ilman niitä jäädään sutimaan paikoilleen. Jos yhteiskunta ulkoistaa ajattelunkin tekoälylle, joka ei keksi mitään itse, uutta ei enää saada aikaan vaan keitellään samaa soppaa niin kauan kunnes se palaa pohjaan. Ratkaisu on meidän käsissä.