Aikamatkustajan blogi

Suhtauduin aluksi koko asiaan epäluuloisesti. Miksi kantaisin vettä jostakin, kun sitä tulee hanastakin. Olin kuullut huhuja ihmeellisestä lähteestä, moni kuulemma haki vettä sieltä. Sen piti olla lähelläkin. En kuitenkaan tullut etsineeksi, enkä tiennyt edes miltä se lähde näyttää. Luulin, että ihmiset hakevat sieltä vettä vain säästääkseen vesimaksuissa. Nyt olemme juoneet lähdevettä yli kaksi vuotta. Paluuta entiseen ei tee mieli harkitakaan, vaikka hanavesi onkin meillä puhdasta – tosin maistuuhan se vähän kloorilta.   Käyn siis vedenhakumatkalla viiden tai kuuden päivän välein. Täytän kymmenen kahden litran pulloa muutamassa minuutissa, ruuhkaa on harvoin, vain kuivina kesinä kun virtaus hidastuu. Matka lähteelle vie vartin, jos jonoa ei ole. Lähde löytyi saman kukkulan juurelta, jonka rinteessä asumme. Veden alkulähde voi olla siis jossain meidän talomme alla. Se on kylmää ja kirkasta, kyltin mukaan myös tutkitusti puhdasta. Miltä lähde sitten näyttää? Ei paljon miltään. Asva...

Ihmettelin aina nuorempana sitä, miten ikääntyvät ihmiset sinnikkäästi toistelevat mantraa, jonka mukaan ikä on vain numero. He painokkaasti kiistävät vanhenevansa, vaikka numerot ja naama kertovat ihan muuta. Miksi valehdella? Kaikkihan sen näkevät kun vanhenee eikä sitä voi peitellä. Ei kukaan usko kuitenkaan. Kun nyt tiedän totuuden, aion paljastaa sen muillekin. Silläkin uhalla etteivät kaikki usko.  Kolmekymppisenä aavistaa jo hiukan siitä mitä on edessä, epämääräisenä tunteena, että nuoruus on katoamassa muistoihin ja valvotun yön jälkeen aamulla väsyttää. Ei ole kuitenkaan syytä huolestua, koska edessä oleva matka on pitkä. Tai siltä se tuntuu. Vastahan sitä on kaksikymppisenä iloinnut, että on vihdoin aikuinen ja saa tehdä mitä itse haluaa. Aikuisuuden paradoksi on siinä, että kun vihdoin saa tehdä mitä vain, ei tiedäkään mitä haluaa.  Neljäkymppisenä pääsee sitten jo maistamaan ikääntymisen kitkerää hedelmää. Viimeistään tässä vaiheessa suurin osa pelästyy ...

Ensimmäisen kerran join itseni humalaan pikkuisesta Ouzo-pullosta, jonka toin itse Kreikasta 14-vuotiaana. Ei minulle tullut mieleen, että se olisi ollut luvatonta. Myöhemmin kyllä ymmärsin, että vanhemmilla ei olisi ollut kovin mukavaa jos laukkuni olisi tutkittu tullissa. Muistan oikein hyvin senkin, miten ostin pullon paikallisesta kulmakaupasta, eikä kukaan katsonut kahdesti. Oli se hieno hetki. Aloitin siis anisviinalla. Myöhemmin juotiin keskiolutta, joka oli silloin Lahden Sinistä. 16-vuotiaana pääsin jo sujuvasti baareihin. Kun joku saatiin hakemaan Alkosta, juotiin juhlallisesti lonkeroa tai Magyaria. Kun lukiossa tuli vihdoin vastaan täysi-ikäisyyden komea raja, alkoi rommikausi. Humalat ja juhlat muuttuivat villimmiksi, samoin juomat. Baltic-rommi Coca-Colalla oli lyömätön yhdistelmä niin kauan kuin sitä pystyi nielemään. Opiskeluaikana taas nieltiin mitä tahansa, halvimmista viineistä kotipolttoisiin tai jopa kiljuun. Ei niistä hyvä olo tullut, mutta jotenkin se kuului asia...