Vapauden vankina

Meillä on illlusio, että olemme vapaita, koska meille on kerrottu niin. Emme tietenkään ole myöskään orjia, koska käymme töissä vapaaehtoisesti. Eikä orjuutta väitetysti edes ole samassa merkityksessä, silti sanaa käytetään arkikielessä huoletta. Olemme “työn orjia” ja “tapojemme orjia”. Jos palkka kuitenkin riittää vain välttämättömyyksiin kuten ruokaan ja asumiseen, asetelma on ihan sama kuin orjillakin on ollut. Voi olla, että joillakin orjilla on ollut ihan mukavia esihenkilöitä, jotka eivät ole lyöneet koko ajan kepillä. Jos meitä piiskataan liikaa, vapaina ihmisinä voimme aina vaihtaa työpaikkaa (ainakin teoriassa), mutta työnantaja määrittelee silti ison osan ajankäytöstämme. Ei ole tarkoitus kirjoittaa marxilaista manifestia, mutta se mitä kutsumme vapaudeksi, ei ehkä kuitenkaan ole ihan totta. Vapaus voi olla perusihmisoikeus, mutta vapauden aste vaihtelee.

Töitä teemme siksi, että tarvitsemme rahaa elämiseen. Harva pärjää ilman ja elämä on kallista. Rahalla yritämme kerryttää omaisuutta, jotta tuntisimme olomme turvalliseksi. Samalla mitä enemmän omistaa, sitä vähemmän on vapaa. Sekään että elää koroilla tai säästöillä ei vapauta ihmistä, koska täytyy pitää huolta tuotoista ja turvata sijoituksia. Mitä enemmän omistaa, sitä enemmän on menetettävää ja pelättävää. Moni ajattelee, että keräämällä kasaan muutaman miljoonan, voi elellä huoletta, mutta ei se niin mene. Kärsimme myös kontrollin illuusiosta ja uskomme voivamme hallita omaisuudella ja materialla omaa elämäämme ja kohtaloamme. Mikään ei takaa sitä, etteikö omaisuuden voisi myös hukata. On ihanaa omistaa, mutta omaisuus sitoo meidät paikkoihin ja materiaan – se on heikkous, ei vahvuus. 

Ennen kuin pandemia muutti kaiken, käytiin työpaikalla keskustelua siitä, miten monta etätyöpäivää alaisille voidaan sallia. Vakavissaan keskusteltiin siitä, voimmeko luottaa, että ihmiset tekevät töitä vaikka saisivat hengailla kotona. Useimmat esimiehet olivat sitä mieltä, että eivät tee, minä myös. Epäilin itsekin, osaisinko tehdä töitä “kotitoimistolla”, jota minulla ei, eikä varmasti muillakaan, edes ollut. Kyllä sen oppi nopeasti. Sitten kun kaikki siirtyivät pakon edessä etätöihin, koko keskustelu osoittautui absurdiksi, koska ilmiselvästi mitään ongelmaa ei edes ollut. Kaikki tekivät töitä, monet tehokkaammin kuin aikaisemmin. Oli vain luottamuspula. 

Pandemian jälkeen muutimme Romaniaan ja pääsimme samalla eroon mm. asuntolainasta. En osannut kuvitellakaan miten merkityksellinen menetys se voisi olla ja kuinka suuren vapauden tunteen siitä sai. Itse voi omilla valinnoillaan vaikuttaa paljonkin siihen miten paljon rahaa tarvitsee. Ei ole pakko olla miljonääri, tunteakseen itsensä taloudellisesti vapaaksi. Isoin asia henkisesti on jatkuvan stressiin katoaminen. Todellista varallisuutta on se, että omistaa oman aikansa. Vapauskaan ei toki välttämättä sovi kaikille. Kolikolla on myös kääntöpuoli – jos aikaa yhtäkkiä onkin enemmän, ei enää voi perustella aikaansaamattomuuttaan sillä ettei ole ehtinyt. Ongelma on kohdattava. Omakohtaisesti haaste ei ole se, etten tekisi mitään vaan se, että yritän tehdä liian monia asioita. Päätös on kuitenkin omissa käsissä. 

Luovuushan toimii niin, että pitää ensin tavoittaa vapaudentunne, jotta voi päästää irti turvallisista, jo keksityistä ideioista. Minuuttiaikataulusta irrottautuminen antaa tilaa uudelle ja voi edesauttaa jopa sisäisen rauhan etsimisessä. Hälinän ja kiireen keskellä sitä ei ehdi edes ajatella. En väitä, että se olisi helppoa, mutta luopumalla jostakin saa aina tilalle jotakin muuta. Joskus vähemmän on enemmän. “Köyhä ei ole se, jolla on vähän vaan se, joka halua enemmän”, kuten Seneca kirjoitti. Voimme itse päättää, mikä on riittävästi. Tarvitsemme lopulta aika vähän ja iän myötä omaisuus menettää lopulta merkityksensä. Perintövero pitää huolen siitä, ettei jälkipolville säästäminen kannata. Kuten Fight Clubissa todetaan: “Omistamasi asiat päätyvät lopulta omistamaan sinut.

Kaikesta ei kuitenkaan voi päättää itse. Olemme sidoksissa muihin ihmisiin, yhteisöihin, normeihin ja yhteiskunnan sääntöihin. Kaikesta luopuva ei välitä niistä, mutta tynnyrissä on ikävä elää ja umpihangessa raskas hiihtää. Suurimman osan elämää suoritamme näennäistoimintoja täyttääksemme muiden ihmisten odotuksia ja tavoitellessamme kuviteltua arvostusta. Onko kallis kello minkään arvoinen, jos asuu metsässä eikä juuri näe muita ihmisiä? Vaikkei täydellistä vapautta saavuttaisikaan, sen tavoitteleminen antaa silti tunteen siitä, että tekee jotakin merkityksellistä ja pyrkii oikeaan suuntaan. Henkinen matka itsessään on vaivan arvoinen.