lauantai 21. elokuuta 2021

Totuusseerumia



Suomi on tottelevaisten ihmisten maa. He voivottelevat maskinsa takaa muiden maiden hankaluuksia tai hymähtelevät lempeästi niille, jotka eivät ymmärrä hyvinvointivaltiomme onnea. Pieni vastatuulikaan ei haittaa. He käyvät vapaaehtoisesti ottamassa piikkinsä heti kun sen saavat ja käyttävät kuuliaisesti maskia, vaikkei kukaan olisi näkemässä, koska he tuntevat olevansa hyviä ja vastuuntuntoisia kansalaisia, jotka hoitavat oman osuutensa niin kuin kuuluu. He uskovat uutisia ja sanovat jaksaa jaksaa odottaessaan kiltisti ja valittamatta kun valtiovalta suuressa viisaudessaan ratkaisee tämän pandemian. Tällaisen kuvan saa Suomesta uutisia seuraamalla. 

Juuri tällaiseen tottelevaisten tarinaan törmäsin Ylen sivuilla. Jo jutun otsikko oli provosoiva:
rokotukset etenevät hyvin kouluissa. Miksi hyvin? Ei jäänyt epäselväksi mitä julkaisija ajattelee rokotusten etenemisestä. Ollaan viranomaisten asialla. Sävy oli kuitenkin kevyt ja huoleton, kuin aiheena olisi ollut jäätelötötterön ostaminen. Sopii hyvin kuumaan kesäpäivään. Onko tämä journalismia? Yritin löytää Ylen sivuilta edes yhden kriittisesti tai tutkivasti aiheeseen suhtautuvan jutun, mutta en onnistunut. Minun ikäiselleni tästä tulee mieleen neuvostopropaganda. 

Päätin kommentoida kun oli tarjottu mahdollisuus. Ei ollut vaikea keksiä sanottavaa. Kirjoitin viisi lyhyttä kommenttia, vastaten lähinnä muille keskustelijoille. En rikkonut sääntöjä, sanailin asiallisesti, perustelin ja kyselin faktojen perään. Vain yksi teksteistä meni läpi. Sensuuriin juuttui 80 % kommenteistani, joissa ei ollut mitään provosoivaa. Olin epäilevä lasten rokottamisen tarpeellisuutta kohtaan ja kyseenalaistin hiukan valtion ylireagointia pandemian hoidossa. Se on tämän päivän Suomessa epäsopiva mielipide, jonka esittämistä ei kaivata valtamediassa. 


Jutun lopussa toimittaja painotti medialukutaidon tärkeyttä erityisesti nuorille. Hyvä idea. Niinpä viides kommenttini oli seuraava: Kiitos Ylelle mainiosta jutusta, jonka avulla nuoretkin voivat opetella sitä kriittistä medialukutaitoa oikein perusteellisesti. Tämän asian ei pitäisi perustua mielipiteisiin ja fiiliksiin vaan tilastoihin ja faktoihin, joita on vapaasti saatavilla. Jos suomalainen journalismi on tämän tasoista valtion lääkepropagandaa, ei kriittinen medialukutaitokaan meitä enää pelasta kun kaikki kritiikki on mediasta sensuroitu. Otan osaa sananvapauden kuoleman johdosta.


Kommenttia ei tietenkään julkaistu. Hetken tunsin itseni orwellilaisen yhteiskunnan kapinallliseksi. Lisäsin vielä yhden. Kerroin kommentissa tehneeni testin, joka vahvisti käsitykseni sensuuriviranomaisen linjasta. Vain oikeanlaiset mielipiteet sallitaan. Yle ei ole tässä yksin. Kaikki valtamediat Suomessa toimivat tällä hetkellä samalla tavalla. Kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä kaikesta. Ja miten toimittajat pystyvät tekemään kunnianhimoista journalismia, jos ei saa kysyä hankalia kysyksiä eikä selvittää piileviä epäkohtia tai paljastaa kupruja? Eihän niihin kysytä lupaa. Ei selvitetä vaikkapa mistä on rahoitettu massiivinen rokotekampanja tai kuka hyötyy pandemian jatkumisesta. Kovin kauas on tultu sananvapauden mallimaasta ja kovin nopeasti. 


Iso kysymys sekä mediassa että somessa on se, kenellä saa olla absoluuttinen valta päättää mikä on totuus ja miten siitä poikkeaviin mielipiteisiin suhtaudutaan? Se ratkaisee myös minkälaisessa maassa me lopulta elämme. Juuri nyt pandemia kilpenä tallotaan paljon muutakin jalkohin. 


Vanhempani täyttävät pian 80. He ovat pelänneet puolitoista vuotta kotona kahdestaan, käymättä juuri missään. He katsovat Ylen uutisia ja lukevat paperilehteä. Ja nielevät kaiken mitä näkevät ihan sellaisenaan, kyselemättä – tartunnat, tilastot ja ennusteet. He eivät ole koskaan olleet sosiaalisessa mediassa. He eivät tiedä mitään Youtuben sensuurista, Twitterin samanmielisten kuplista, puhumattakaan Telegramista tai algoritmeistä. He ottavat kaikki rokotteet. Elämme rinnakkaisissa todellisuuksissa, vaikka haluaisinkin kovasti saada kiinni siitä vanhempieni maailmasta, missä kaikki televisiouutisissa puhuvat totta. Se ei vain ole sama todellisuus missä itse elän.  

maanantai 9. elokuuta 2021

Pitkäkestoisia sivuvaikutuksia














Kesä on aina ollut romanttisten seikkailujen aikaa, mutta mikään ei enää ole niin kuin ennen. Viimeisimmän tiedon mukaan vaara vaaniikin juuri siellä missä seikkailutkin ovat ja tartuntamäärät kasvavat kohisten kun kohdataan toisia ihmisiä. Kysyin alansa johtavilta asiantuntijoilta miten arjen vaaroja voisi eliminoida ja vaaralle altistavia kontakteja välttää. Voiko siis ravintolassa käydä?

– Ravintolassa helposti turvavälit unohtuvat. Siinä on usein puheensorinaa ja musiikkiakin niin ihmiset joutuvat puhumaan kovaa. Pisaran ja aerosolin määrä lisääntyy mitä kovempaa puhutaan, professori Alle Kakselas toteaa. Tästä voi helposti vetää johtopäätöksen, että puhumista ravintolassa kannattaa välttää pisaratartuntojen minimoimiseksi.
 
– Terassit ovat pieniä, ja niissä voi olla positiivisia ihmisiä, Kakselas lisää. Mikäli terassilla on muita, sinne ei välttämättä kannata mennä. Juomien nauttiminen vielä onnistuu maskin kanssa. 
– Ruokaravintolassa on se, että kun syödään niin maskin joutuu ottamaan pois, ylijääkäri Erni Tasala kertoo. Seurassa tilanne johtaa helposti keskusteluihin. 

Vieraita ihmisiä saattaa kohdata myös ruokakaupassa. Maski suojaa ainakin siltä, ettei näe toisen ihmisen ilmeitä, eikä esimerkiksi tiedä yrittääkö tämä hymyillä.
 
– Kaupassa on tietysti se, että turvaväliä ei aina pysty pitämään, kun se ei aina riipu itsestä. Siellä voi joku roikkua selän takana, Tasala muistuttaa. 
– Meillä on tietoja siitä, että kohtaaminen ruokakaupassa on riittänyt tartuntaan. Lyhytkin kohtaaminen positiivisen henkilön kanssa vaikka oman talon rappukäytävässä on ilmeinen riski, injektioepidemiologi Bors Arkkuma sanoo. Katsekontaktia on syytä välttää. Sanomattakin lienee selvää, ettei tällaisen ihmisen kotiin ole syytä mennä lyhyellekään vierailulle. 

Toiset ovat saaneet jo luvan palata työpaikoille. Toimistoepidemioita on ollut ennen tätä pandemiaakin, vaikka monen yrityksen säännöissä on pyritty välttämään työntekijöiden välisiä lähikontakteja ja annettu myös ohjeita turvalliseen pukeutumiseen.
 
– En näe avokonttoria riskinä, se voi olla hyväkin ratkaisu, kun siinä ilmastointi voi olla tehokas ja tilaa on ehkä enemmän. Oma huone ilman ikkunoita on tietysti kaikkein paras, jos työpaikalla ollaan, Tasala pohtii. 
Etätyössä altistumisen vaara on pienempi, kun ruudulla näkee vain kasvot. Jos haluaa varmistaa oman turvallisuutensa, voi etäpalaverissakin pitää maskia. – Lähtökohtaisesti tämä riittää, Arkkuma sanoo. 

Koulut ja julkinen liikenne aiheuttavat myös vaaratilanteensa myös nuorille ja lapsille. Luokassa saatetaan istua eri puolilla ja silti on tullut tartuntoja, vaikka ei olisi sitä katsekontaktiakaan alussa. Etäkoulu vähensi kohtaamisia, mutta nuoret tapaavat kuitenkin kouluajan ulkopuolella. Maskeja ei siellä pidetä.
 
– Junassa voi olla paljon väkeä, se on hankalaa kun siellä ollaan pitkään, ja istutaan vierekkäin, Tasala kertoo. Onneksi suomalaiset eivät busseissa normaalisti puhu toisilleen.
– Jos puhutaan Helsingin tilanteesta, ja verrataan vaikka Kolarin tilanteeseen, riskihän on tietysti ihan erilainen, Arkkuma pohtii. On varmasti turvallisin vaihtoehto kaikkialla ajella omalla autolla yksin ja olla ottamatta ketään kyytiin.

Oma vaaransa ovat myös yleisötapahtumat, joissa ihmiset pakkautuvat lavan eteen ja unohtavat turvavälit. Niin ravintoloissa kuin konserteissa tyypillisesti saadaan lyhytkestoisia oireita, mutta myös useista pitkäkestoisista tapauksista on raportoitu. Pitkäkestoisten oireiden kanssa joutuu pahimmillaan sinnittelemään koko loppuelämän.
 
– Jos näin avokeittiöpsykologina puhuu, totta kai pitäisi lopettaa kaikki massatapahtumat, mutta asialla on aina monta puolta. 
– En halua sillä tavalla ns. long marriagea lähteä suosittelemaan, Erni Tasala painottaa. Seuraukset ovat aina vakavia. Tulee lapsia, asuntolainaa, kalliita harrastuksia, lomamatkoja. Siitä on vaikea päästä koskaan irti. Kaikkia pitkän aikavälin oireita ei aina edes osata yhdistää alkuperäiseen tartuntaan. 

Mitä sitten pitäisi tehdä kun menojalka silti vipattaa? Jos kesäjuhlia on pakko pitää, on parasta viettää ne yksin. Silloin ei altista muita vaaralle. Ja pysyä kotona. Se on kuitenkin turvallisin paikka kaikkien kannalta.
 
– Mitä pienempi porukka, aina parempi, Kakselaskin toteaa. 

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Vyöhyketerapiaa
















-Parasta oli se, ettei ollut mitään koronaa. Lasten suusta kuultiin taas totuus heti matkalta palattuamme. Vietimme terapeuttiset kaksi viikkoa Romaniassa. Olen ihan samaa mieltä, vaikkei se ihan totta olekaan. Silti tuntui hetkittäin ihan siltä, ettei mitään pandemiaa olekaan. Pelon tunne ainakin unohtui. Kyllä me kaipasimme hullun paljon sitä, että pääsee hetkeksi johonkin, ihan mihin tahansa kauas kotoa. Seinät ovat kaatuneet päälle jo pidemmän aikaa. 

Oli myös onnea matkassa. Ei ollut mitenkään itsestäänselvää, että pääsemme lähtemään ja että kaikki menee sujuvasti. Pelkästään se, että pääsemme ulkomaille lomalle, tuntui jo lottovoitolta. Lennot ehtivät vaihtua kerran. Lähetystöstä vakuutettiin, ettei mitään papereita juuri nyt tarvita. Ei testituloksia, ei rokotuksia, ei karanteenia. Matkustimme ns. vihreältä vyöhykkeeltä vihreälle vyöhykkeelle, suoralla lennolla. Vihreällä alueella ilmaantuvuusluku tulee olla alle 25. Romaniassa se oli 5.
 Meille se kelpasi hyvin. 

Menomatkalla ei mitään kyseltykään. Palatessa Bukarestin lentokentällä meidät yritettiin ohjata suoraan testeihin. Hetken asiasta neuvoteltiin, kun vaikutti jotenkin siltä ettei päätös perustunut mihinkään, mutta testin olisi saanut lentoyhtiön erikoishintaan. Soitin suurlähetystöön, varmistin asian ja selitin kahdelle lentoyhtiön naiselle mihin matkustamme. Ojensin puhelinta, jossa suurlähetystön rouva odotti ja kysyin haluavatko he jutella matkustusrajoituksista lähetystön virkailijan kanssa. -Voitte mennä, meille tiuskaistiin kättä heilauttaen.
 

Olin jännittänyt eniten auton vuokrausta ja sitä yritetäänkö meitä vedättää. Kaikki meni lopulta hyvin, autokin oli parempi kuin alunperin sovittiin. Helsinkiin laskeuduttaessa vasta tuli mieleen, ettemme tiedä ollenkaan mitä meillä on edessä. Kaikki matkustajat ohjattiin kahteen jonoon: testatut ja rokotetut. Matelimme testattujen jonossa, vaikkemme kuuluneet kumpaankaan ryhmään. Sitten täytettiin terveysselvityksiä, lainailtiin kyniä ja jäätiin sairaanhoitajan tentattavaksi. Takana seisoi ainakin sadan ihmisen jono. Hoitajat kyselivät kuuluvalla äänellä jokaiselta rokotustodistuksia ja testituloksia.
 

Tuli meidän vuoro. Taas ehdotettiin testiä, vaikkei kukaan ollut edes lukenut täyttämiämme lappusia. Kävin samansuuntaisen keskustelun kuin aamulla Bukarestissa. Hoitaja ryhtyi puhelimella tarkistamaan matkustusrajoituksia. Kun kukaan ei niitä tiennyt eikä onnistunut löytämään, meidät päästettiin maahan ilman viivytyksiä. -Sovitaan, että asiakas on oikeassa, sairaanhoitaja ilmoitti ystävällisesti. Niin toki olikin. Samaan aikaan kun meitä tentattiin, toisessa jonossa kuusi kielitaidotonta mustalaisnaista käveli sujuvasti läpi. En toki epäile, etteikö heillä voisi olla rokotuksiakin, mutta Romaniassa väärennetyn todistuksen saa pikkurahalla.
 

Sairaanhoitajien vastuuta ei käynyt kateeksi. Me pääsimme kuitenkin pakoon tätä kaikkea hetkeksi, ihan tavallisiin asioihin. Anopin ruokapöytään, grillijuhliin, sukulaisia halaamaan, terasseille syömään. Kuuntelemaan kukonlaulua ja ajamaan vuokra-autolla pitkin tuntemattomia vuoristoteitä. Alussa kaikki oli eksoottista, jopa outoa. -Hei tuolla tyypillä ei ole maskia ja se hymyilee. Sitten totuimme siihen, se tuntui normaalilta. Enäähän ei tiedä hymyileekö joku vai ei, kun ei sitä näe kuin silmistä. Jo pelkästään se, ettei kaikilla ollut maskia kaikkialla tuntui siltä kuin kaikki hymyilisivät.
 

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Kadonneita asioita etsimässä

Meillä on tehty kevätsiivousta, tyhjennetty kaappeja ja pyyhitty viime vuoden pölyjä. Se on myös jokakeväinen riidan aihe. Tavaraa on liikaa, ymmärrän kyllä, sitä tulee joka joulu lisää. Jostakin pitäisi luopua, mutta sitten on päätettävä mistä. Luopuminen ei ole helppoa. Leluja ei lasten mielestä saa koskaan antaa pois. Siksi se on tehtävä salaa. Palvelutalossa sitten saamme kuulla jäikö lapsille traumoja siitä, että vanhemmat veivät heidän rakkaimmat lapsuusmuistonsa kierrätyskeskukseen. Lupaa kysymättä, yön pimeydessä.

Ymmärrän lapsia, koska olen itse huono luopumaan mistään. Pidän sitkeästi kiinni kaikista unelmistakin, jotka olen keksinyt jo lapsena. Kiinnyn tavaroihin, vaikka tiedän ettei se ole käytännöllistä. Kuten puiseen helmitauluun, joka ei ole edes omasta lapsuudesta, kuten ei vanha kirjoituskonekaan. Totta, en tee niillä mitään. Kumpikin vain ovat kauniita esineitä, joista on mahdotonta luopua. On helpompaa luopua viime jouluna saadusta pelistä kuin jostain mikä on kulkenut mukana 40 vuotta. Puinen junarata täyttää yhden ison laatikon. Kun ehdotimme sen myymistä, nuorin lapsi ilmoitti ryhtyvänsä nälkälakkoon. Henki likoon materian puolesta.
 

Suuria konflikteja saadaan muutenkin aikaan pienistä asioista. Likaiset vaatteet voi aina tiputtaa alakertaan portaiden välistä, vaikka joku toinen tekisi siellä etätöitä. Vessaan kannattaa jättää valot vaikka on tullut sieltä pois, voihan olla että pian on mentävä uudestaan. Kahvikoneen säiliöön ei koskaan tarvitse laittaa niin paljon vettä, että se riittäisi muillekin. Jos joku on jättänyt suklaalevyn vartioimatta, sen voi aina avata ja maistaa hiukan kulmasta. Ja astiat voi pinota keittiön pöydille. Joku aina kuitenkin lopulta siivoaa.
 Koti on yhteinen, mutta on niin helppo olettaa, että jollakin muulla on enemmän joutilasta aikaa ja energiaa. 

Vaimon mielestä vain hän tietää toistenkin tavaroille oikeat paikat, yleensä jossakin laatikossa. Tästäkin käydään loppumatonta debattia. Hän myös vie tavarat oikeille paikoilleen, vaikkei aina muista jälkikäteen missä ne paikat olivat. Sitten etsitään. Nuorimman lapsen älypuhelinta paikannettiin talvella kuukausi kun kukaan ei muistanut mihin se oli jemmattu. Vieläkään ei ole selvinnyt kuka sen piilotti. Minulla on tapana jättää tavaroita näkyville, jotta löydän ne seuraavan kerran. En halua varsinaisesti ajatella kuinka paljon aikaa käytämme elämästä "kadonneiden" tavaroiden etsimiseen.
 

Elämme materian maailmassa, jossa tavara on saanut liian keskeisen roolin. Hankimme sitä aina lisää, vaikka tiedostamme ettei tarve ole todellinen tai mitenkään välttämätön ja myös ettei se tee meitä onnellisiksi. Näin meidät on vain opetettu ajattelemaan. Kevätsiivouksen lopuksi työnnämme (vain hiukan) kevyemmät laatikot takaisin samoihin kaappeihin ja sänkyjen alle ja toivomme ettei niitä ole pakko ottaa esiin ennen ensi vuotta. Tiedän myös, että omia tavaroitanikin on kadonnut ihan kysymättä. Sen kanssa oppii elämään. Ehkä se on hyvä asia.
 

tiistai 23. helmikuuta 2021

Moraalipoliisista päivää


















Hallitus pohtii parhaillaan uusia kieltoja ja rajoituksia, joiden lausumat ja sanamuodot tulevat jäämään historiaan. Inhimillisten ilojen rajoittamisella on maassamme muutenkin pitkät perinteet, syyt vain ovat vaihdelleet. Viruksen leviäminen halutaan tietysti pysäyttää, mutta tiedetäänkö ihan oikeasti mistä kiellosta ja rajoituksesta on hyötyä ja minkä verran? Tällä hetkellä ravintolat ja kuntosalit saavat olla auki, mutta kirkot ja kirjastot on laitettu kiinni. Se on tietoinen, valittuihin arvoihin perustuva päätös, jolle on vaikea kuvitella lääketieteellisiä perusteluja, mutta se vaikuttaa meidän kaikkien hyvinvointiin. Ruumiinkulttuurille peukkua, hengenravinnolle ei. 

Ennenkin osattiin. Alkoholijuomien myynnin kieltävä laki oli Suomessa voimassa 1919–1932. Todennäköisesti se toimi tarkoitustaan vastaan ja alkoholin kulutus nousi, ainakin viinan salakuljetus lisääntyi. Kieltolakia ei enää ole, mutta yhtä vaikeasti perusteltava Alkon monopoli meillä yhä on. On muuten ollut kieltolaista saakka. Viinaan on kuollut paljon suomalaisia, mutta onko viinan puutteeseen vielä kukaan menehtynyt? Pidän kyllä laulamisesta, mutta en millään usko että kukaan kuolee siihen, ettei pääse laulamaan karaokea. Maskinkaan ei pitäisi estää laulamista. 

Viihteen ja kulttuurin lisäksi pandemiasta on kärsinyt myös monen rakkauselämä. Niin pari- kuin irtosuhteetkin voivat olla koetuksella. Siinäkin on hyvä muistaa, että rajoituksia on ollut ennenkin. Avioliiton ulkopuolinen seksi oli laitonta sata vuotta sitten ja vähintäänkin paheksuttua vielä kauan sen jälkeen. Aviorikosta nimitettiin huorinteoksi ja rakkaus samaan sukupuoleen muuttui luvalliseksi vasta 1971. Sodan aikana tanssiminen oli kielletty, sitä pidettiin moraalisesti arveluttavana. Traumaattisesta kiellosta on julkaistu viime vuonna kirjakin. Kaikesta on selvitty. 

Itse asiassa kieltoja löytyy jo valmiiksi joka lähtöön. Lainsäätäjät ovat ennenkin olleet kekseliäitä kun on kyse hauskanpidosta. Joku logiikka on varmasti olemassa, sitä ei vain aina huomaa. Alkoholia saa myydä vasta aamuyhdeksältä, vaikka kauppa olisi jo sitä ennen auki. Pienpanimo ei saa myydä itse omia tuotteitaan. Viinitila sen sijaan saa. Alkoholin mainontaa on meillä rajattu monella tavalla, mutta samaan aikaan valtion oma vedonlyöntiyhtiö saa altistaa koko kansaa uhkapelin houkutuksille. Missä se moraalinen etusormi on? Onko pandemian aikaan sopivaa voittaa lotossa? 

Lisää inspiraatiota lainsäätäjille löytyy Amerikasta. Arkansasissa mies saa lyödä vaimoaan kerran kuukaudessa. Iowassa yksikätisen pianistin on esiinnyttävä ilmaiseksi. Marylandissa ei saa viedä leijonaa elokuviin eikä Minnesotassa nukkua alasti. Jälkimmäisen valvominen lienee jokseenkin hankalaa. Alabamassa jäätelöä ei saa pitää takataskussa. Odotan innolla minkälaisiin lainsäädännön helmiin pandemian torjunnassa vielä päästään. Emme ole välttämättä enää kovin kaukana Israelin mallista, jossa vain rokotuspassilla pääsee julkisiin tiloihin. 

Mitä pidempään tämä jatkuu, sitä varmempi voi olla vain yhdestä asiasta: maskin takana ei hymyillä. Pahoittelut ikävästä otsikosta. Kaipaan teatteria, konsertteja ja kuorolaulua. 

Blogiarkisto