Aikamatkustajan blogi

Kun on ajanut autolla alle kuukaudessa 6400 kilometriä, tietää kyllä olleensa matkalla. Myös matka itsessään on pidempi kuin varsinainen perillä olo, missä se sitten ikinä onkaan. Perille pääseminen on muutenkin yliarvostettua. Olen toki iloinen, että pääsimme Romaniasta Suomeen ja takaisin, mutta silti olemme aina matkalla jonnekin. Aika kulkee eteenpäin ja tulevaisuus siintää horisontissa usvan peitossa. Asetelmaa ei mitenkään helpota se, että auto on suksiboksia myöten täynnä kuin imurin pölypussi ja kyydissä istuu koko perhe. Onneksi lapset eivät enää ole siinä iässä, jolloin viiden minuutin välein kysytään koska ollaan perillä. En osaisi vastata.   Jostakin syystä meillä on pakottava halu siirtyä paikasta toiseen, nähdä uusia tai ennestään tuttuja paikkoja ja maisemia, ja olla matkalla jonnekin. Ehkä se on geneettinen tarve. Jos ihminen ei lomalla käy missään, joutuu elämään koko tulevan vuoden häpeässä, tunnontuskissa ja syyllisyydessä. Jos loma ei suuntaudu riittävän kauas j...

Kun tyttäremme oli pieni, hän lähti aina löytämään jotain. Ei koskaan etsimään, vaan suoraan löytämään. Se on optimistin elämänasenne, jossa aina löydetään eikä tarvitse pettyä. Niin mekin teimme talon kanssa. Läksimme vain lapsenomaisesti löytämään, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Paluulippua ei ollut takataskussa, kaikki oli myyty ja olimme päättäneet asua Romaniassa. Muuta suunnitelmaa ei ollut. Sitten me löysimme, metsän reunasta. Niin kuin Lumikki sadussa, ihan sattumalta.   Ehdimme vähän etsiäkin, mutta emme niin kauan että kukaan olisi vielä ahdistunut. Teimme tarjouksen, ja koska muita tarjouksia ei ollut, omistajat päättivät myydä meille. Kaikki olivat tyytyväisiä. Tasan kaksi kuukautta maahan saapumisen jälkeen kannoimme jo Suomesta lähetettyjä laatikoita ikiomaan kotiin. Tottakai meillä oli haaveita talon suhteen ja ehdimme nähdä monta huonoa vaihtoehtoa. Mutta se, että asumme omassa talossa, joka on ihan valmis ja jota ei tarvitse yhtään remontoida, on pieni ihme...

Koiramme täytti juuri kaksi vuotta. En ole ihan varma, pitäisikö ennemminkin juhlia sitä päivää jolloin koira saapui meille. Itse hän ei tuntunut juuri välittävän syntymäpäivästä, vaikka saikin ihan oikean luun ja onnittelulaulut. Häntä on hemmoteltu liikaa. Koira saa rakkautta ja huolenpitoa enemmän kuin kukaan muu perheessä. Ei toki niin, että olisin kateellinen millään muotoa. Välittäminen on kaksisuuntaista – siitä saa ihan yhtä paljon takaisin. Se ei ole hukattua energiaa, koira on hyvä osoittamaan tunteitaan myös meitä kohtaan.   Ehkä siksi ihmiset ja koirat sopivat niin hyvin elämään yhdessä. Tätä olen pohtinut nyt kaksi vuotta. Miten koirat osaavat näyttää tunteita niin, että me ymmärrämme niitä. Ymmärrämme tai tulkitsemme riittävän oikein. Ne myös osaavat lukea meidän sanatonta viestintäämme. Koira tietää jopa meitä paremmin milloin olemme huonolla tai hyvällä tuulella. Ihminen luulee voivansa peittää negatiiviset tunteet jonkin käyttäytymisen alle, mutta koiran kanssa s...

Minä ottaisin ilomielin meillekin yhden mummon. Tätä ylellisyyttä ei kuitenkaan ole tarjolla. Omat vanhempani ovat kiireisiä eläkeläisiä, joilla on hädin tuskin aikaa soittaa ja jutella. He eivät kyläile usein, viivy pitkään, eivät ole koskaan halunneet hoitaa lapsenlapsia eivätkä taatusti halua muuttaa lähemmäs ollakseen enemmän meidän arjessamme läsnä. Se on sääli. Mutta tällaisen arvomaailman heidän ikäluokkansa on omaksunut. Sodasta palanneiden isien karkealla kädellä kasvattamat suuret ikäluokat, joiden mielestä jokaisen on pärjättävä omillaan, osattava olla valittamatta ja jätettävä muut ihmiset rauhaan. He eivät pyydä eivätkä tarjoa apua. Vaimoni äiti taas ei ole vielä vanha eikä vaivainen. Hän viihtyy kotonaan, eikä erityisesti pidä matkustamisesta. Olisi kohtuutonta pyytää häntä muuttamaan vieraaseen maahan kun kotonakin on liuta lapsenlapsia hemmoteltavana. Karkotuspäätöksen saaneiden Irina Antonovan ja Eveline Fadayelin lähiomaiset sen sijaan asuvat Suomessa. Moni haluaisi...

Kun hurmoshenkinen väittely käy niin kuumana Timo Vihavaisen kirjan takia, on pakko sorkkia epäkiitollista aihetta vain siksi, että siitä kirjoitetaan niin paljon roskaa. Olisi aika surullista, jos tämä avaus edustaisi tässä maassa älymystöä. Yksi ongelma koko asiassa on terminologia, siksi muutama avainsana selityksineen. Siis mikä menee vikaan ja miten lietsotaan vihaa ja konflikteja? 1. Maahanmuuttajat. On pakolaisia, on siirtolaisia, firmojen lähettämiä asiantuntijoita, näiden perheenjäseniä ja sukulaisia, rakkauden tai työn perässä muuttavia, seikkailijoita, parempaa elintasoa etsiviä ja – paluumuuttajia. Tämä koskee myös minua. Ei ole ihan tervettä yleistää kaikkia meitä saman maahanmuuttajakyltin alle, koska ei ole yhtä ryhmää ihmisiä. Monet kärsivät kulttuurishokista, mutta edellytykset käsitellä sitä ja sopeutua Suomeen ovat hyvin erilaiset. 2. Pakolaiset. Jos Vihavainen haluaa nimenomaan huitoa pakolaisia, on puhuttava pakolaisista. Suomi on jo resursseihin ja elintasoo...