Päämääränä kuu

Omat lapset ovat siinä iässä, jossa on pian valittava mitä aikoo elämässä tehdä. Ainakin pitäisi päättää joku suunta, mihin on menossa. Harva kuitenkaan tietää 18-vuotiaana mitä haluaa, minkälainen ihminen edes itse on, mihin on ehkä lahjoja tai mitä aikoo mahdollisesti tehdä työkseen seuraavat 40 vuotta. Itse en ainakaan tiennyt. Kotoa oli kuitenkin lähdettävä. Niinpä päädyin opiskelemaan graafikoksi, koska äiti ehdotti sitä ja koulukin oli lähellä. Se oli sattumalta ala, jolle hän itse olisi myös halunnut, mutta päätyikin pankkiin, tosin kokeiltuaan ensin sekä toimittajan että opettajan hommia. 

Nyt tiedän, mitä olisin voinut itse valita. Kun muut kiipeilivät puissa, pelasivat jalkapalloa tai tietokonepelejä, minä istuin kotona piirtämässä. Teräväkärkisellä lyijykynällä syntyi uusia automalleja, edestä, takaa ja sivuilta. Opettelin perspektiiviä ja varjostuksia ja ihailin italialaisia mestareita – Bertonea ja Giugiaroa kun muut fanittivat Maradonaa. Millimetripaperille syntyi satoja luonnoksia autokonsepteista teknisine tietoineen, mittoineen ja mallinimineen. Ammattia siitä ei silti tullut, eikä yhtään suomalaista autosuunnittelijaa edes ollut. Olisin tietysti voinut hakeutua Italiaan opiskelemaan, mutta se olisi kuulostanut yhtä realistiselta kuin matka kuuhun. 

Piirsin toki muutakin; sarjakuvia, karikatyyrejä, levynkansia. Graafinen ala ei ollut yhtään pöhkö idea, en ole sitä koskaan harmitellut. Huonomminkin olisi voinut käydä. Harkitsin myös muusikon uraa, mutta en viihtynyt esiintymislavalla. Kuvataiteeseen ei löytynyt riittävän suurta paloa, ei myöskään akateemisiin opintoihin. Mitä siis osaisin neuvoa omille lapsilleni? Seuratkaa omia intohimojanne. Kaikkea kannattaa kokeilla, muuten ei voi tietää. Junalla pääsee aina takaisin. Tai sitten menette sinne, minne äiti käskee. Harva katuu myöhemmin sitä mitä on tehnyt. Vain se harmittaa, mikä jäi tekemättä. Jotkut eivät opiskele mitään, alkavat vain toteuttaa ideoitaan. Dave Grohl jätti lukion kesken ja lähti punk-bändin kanssa kiertueelle. Opettaja-äiti sanoi vain, että sinun on parasta olla tosi hyvä. 

Miten sinne töihin sitten pääsee, jos ei vain satu olemaan onnekas? No, ei ainakaan niin, että lähettää kaksisataa hakemusta ja odottelee vastauksia. Pitää hakea sieltä, mistä muut eivät ole hakeneet tai tehdä jotain mitä muut eivät ole tehneet. Jos antaisin kolme kultaista neuvoa, ensimmäinen olisi: älä jää jonoon. Se ei kannata. Se on yhtä turhaa kuin lottovoiton odottaminen. Mene mieluummin jonon ohi ja anna muiden jonottaa. Työhakemuksella on vain yksi funktio – sillä pitää päästä haastatteluun. Jos et voi soittaa suoraan johtajalle ja ilmoittautua suullisesti, tee sellainen hakemus, että sinut kutsutaan varmasti käymään. Jos ei kutsuta, vika on hakemuksessa, ei sinussa eikä työnantajassa. 

Toinen neuvo olisi: ole ystävällinen kaikille. Mieluiten aina. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi olla kiltti, vaan sitä ettei ole kusipää. Niitä työelämässä on jo riittävästi, älä ole yksi heistä. Se voi kostautua myöhemmin. Kymmenen vuoden päästä se työharjoittelija, jolle naureskelit saattaa olla tuleva entinen esimiehesi. Kolmas neuvo olisi: luota omaan intuitioon. Mistä tietää kannattaako työpaikkaa vaihtaa, tai jopa alaa? Tai mikä on sopiva palkkatoive? Ei mistään. Ei kukaan tiedä. Voi vain kokeilla. Kun päätökset tekee itse, saa myös vastuun kantaa itse. Se on terveellinen vaihtoehto. Jos joku tuntuu hyvältä, sitä kannattaa usein kokeilla. Luota vaistoosi ja itseesi. Mihin muuhunkaan voisit luottaa? Onnea matkaan!