Aikamatkustajan blogi

Meillä on tehty kevätsiivousta, tyhjennetty kaappeja ja pyyhitty viime vuoden pölyjä. Se on myös jokakeväinen riidan aihe. Tavaraa on liikaa, ymmärrän kyllä, sitä tulee joka joulu lisää. Jostakin pitäisi luopua, mutta sitten on päätettävä mistä. Luopuminen ei ole helppoa. Leluja ei lasten mielestä saa koskaan antaa pois. Siksi se on tehtävä salaa. Palvelutalossa sitten saamme kuulla jäikö lapsille traumoja siitä, että vanhemmat veivät heidän rakkaimmat lapsuusmuistonsa kierrätyskeskukseen. Lupaa kysymättä, yön pimeydessä. Ymmärrän lapsia, koska olen itse huono luopumaan mistään. Pidän sitkeästi kiinni kaikista unelmistakin, jotka olen keksinyt jo lapsena. Kiinnyn tavaroihin, vaikka tiedän ettei se ole käytännöllistä. Kuten puiseen helmitauluun, joka ei ole edes omasta lapsuudesta, kuten ei vanha kirjoituskonekaan. Totta, en tee niillä mitään. Kumpikin vain ovat kauniita esineitä, joista on mahdotonta luopua. On helpompaa luopua viime jouluna saadusta pelistä kuin jostain mikä on kulken...

Jos perheessä on lapsia, on onneksi pakko ajatella muutakin kuin maailmaa valloittavaa pandemiaa. Kahden viimeisimmän päivän aikana lastenkin elämä tosin on muuttunut. Kaikki harrastukset pysähtyivät kuin seinään. Turnaukset ja konsertit peruttiin, samoin matkat Pietariin ja Barcelonaan. Soittotunnit ja harjoitukset loppuivat ja kokoontumisia pyydettiin välttämään. Tämä näkyi naapurustossa ja puistoissa heti. Metsässä juoksi kahdeksan pientä poikaa leikkimässä. Siitä on aikaa kun vastaavaa on päässyt todistamaan, koska kaikki harrastavat koko ajan jotain. Nyt kenenkään ei tarvinnut pelätä treeneistä myöhästymistä. Perjantaina oli kulunut 80 vuotta talvisodan päättymisestä. Jotenkin se tuntui osuvalta kun katselin tyhjiä hyllyjä ruokakaupassa. Oli helppo todeta mitä ihmiset ovat vessapaperin lisäksi hamstranneet koteihinsa: pastaa, nuudeleita, näkkäriä, kauraryynejä, saippuaa ja lihaa. En uskonut huhuja, ennen kuin näin itse. Ihan oikeasti. Pulaa elintarvikkeista ei ole ollut seits...

Suomen kielessä on hyviä yleistoivotuksia, kuten paljon onnea , parane pian ja pitäkää tunkkinne, mutta yksityiskohtaisempia ilmaisuja jää monessa tilanteessa kaipaamaan. Pohdin tätä kun tuttavaperhe odotti lasta. Raskaana olevalle äidille voi tietysti toivottaa arkisesti onnea , mutta romanialaiset toivottaisivat  helppoa synnytystä . Synnytyksen jälkeen toivotaan lapselle  hengissä pysymistä ja terveyttä . Kun joku kertoo mitä tahansa lapsistaan, on tapana sanoa eläköön lapsenne eli selviytyköön hengissä eli pyyköön terveenä.  Onneksi meillä on kuitenkin terve . Se on universaali ja historiallinen toivotus, joka juontaa  luultavasti juurensa katolilaiseen rukoukseen Ave Maria eli terve Maria. Voisi olettaa, että terveyttä on toivotettu ja toivottu läpi ihmiskunnan historian. Silti terve on hukkunut pikkuhiljaa ruotsinlaivalla saapuneen lyhyemmän ja kevyemmän hein jalkoihin, joka ei tarkoita mitään muuta kuin iloisuutta. Hej tomtegubbar slå i glasen ....

No niin, uusi vuosi on taas alkanut ja on jo aika lailla palattukin arkeen. Käydään vielä vähän perheyrityksen tilannetta läpi näin yhteisesti jos kaikki malttavat istua hetken paikoillaan. Tämä ei vie kauan. Vuosi on uusi, mutta haasteet pitkälti samoja kuin viime tilikaudellakin. Talous- ja markkinatilanne ovat hankalia, vaikka pientä syytä toiveikkuuteen onkin ilmassa. Investointeihin ei kuitenkaan ole nyt varaa, vaikka esimerkiksi tabletteja ja konsolipelejä on kovasti toivottu. Samalla henkilöstöllä mennään eikä muutoksia ole tiedossa. Ymmärrän kuitenkin hyvin henkilöstön huolen siitä, että suurimmat haasteet liittyvät edelleen nuoreen toimitusjohtajaamme ja hänen käytökseensä. Toivon kaikilta edelleen malttia ja kärsivällisyyttä. Tiedän, ettei tämä ole helppo juttu, mutta perheyrityksen johtaminen on herkkä taitolaji ja kokemus opettaa.  Toimitusjohtajasta voisin sen verran vielä sanoa, että hän on viime vuoden aikana oppinut paljon toimialan sanastoa ja osaa nyt ilmai...

Juoksin viime vuonna monta sataa kilometriä. Romanialainen anoppi väittää, ettei siitä ole mitään hyötyä. Juoksemme turhaan, emme kuitenkaan pääse karkuun, koska kuolema saa meidät lopulta kiinni, vaikka kuinka juoksisimme. Ihan jokaisen. Hän hämmästeli Suomessa käydessään kovasti sitä miten kaikki täällä juoksevat, niin tosissaan ja aina yksin. En minäkään tiedä miksi juoksen olematta menossa mihinkään - juoksen koska se tuntuu hyvältä. Tai ei se alussa tunnu, mutta lopussa tuntuu.  Osallistuin myös elämäni ensimmäiselle luovan kirjoittamisen kurssille. Aloitin skeptisenä, ihan liian kovaa ja vedin heti hapoille. Lopussa kuitenkin tuskailu palkittiin ja sain suuren oivalluksen. Eletty elämä, joka on tuntunut perässä vedettävältä säkilliseltä kiviä tai oikeammin ehkä matka-arkulliselta myötähäpeää synnyttäviä päiväkirjoja, ei olekaan rasite ja painolasti. Se voi olla myös lisäravintoa. Ei sitä ole liikaa, koska kaikkea ei tarvitse editoida ja laittaa paperille. Käytän vain m...

Lapsethan jossakin vaiheessa kuitenkin kokeilevat tupakanpolttoa. Niin se vain menee. Ja ne tekevät sen meiltä vanhemmilta salaa – ellemme me tee selväksi ajoissa ettei sitä tarvitse tosiaankaan salailla. Koska pienokaisemme ovat vasta koulutaipaleensa alussa, ei aloittamisella ole kiire, mutta kun se kuitenkin kiinnostaa, niin päätimme olla edistyksellisiä vanhempia ja harjoitella tupakointia jo nyt. Teemme siitä alusta alkaen lasten ja vanhempien yhteisen harrastuksen.  Lauantaisin on karkkipäivä. Ajattelimme pitää perjantaisin tupakkapäivän, jolloin voimme opetella polttamista yhdessä ja pohtia samalla vaikka yhteistä tekemistä viikonlopuksi. Lapset oppivat säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta sekä tottuvat tähän uuteen harrastukseen pikkuhiljaa. Siitä tuleekin varmasti ajan kanssa pysyvä ja päivittäinen osa elämäämme. Hajukaan ei ärsytä ketään, jos perheessä kaikki polttavat ja tottuvat siihen pienestä asti. Meillä on tupakkahuonekin.  Jotkut kritisoivat tupakanpo...

Viime matkalla Romaniassa päädyin pitkän junamatkan aikana juttelemaan ystävällisen vanhan herran kanssa. Tämä kovin nuhjuisen näköinen, mutta herttainen vanhus kertoi olevansa 86-vuotias ja menevänsä pääkaupunkiin myymään puusta veistämiään ikoneita. Ja pitävänsä kovasti lapsista. Sitten hän totesi muina miehinä, kaivaessaan virttyneestä kassistaan ikonia näytettäväksi, viettäneensä nuorempana 25 vuotta vankilassa. En ollut ihan varma, olinko kuullut oikein. Ihan niin kuin Mandela . Epäilin, haluaako vanhus muistella sellaista kokemusta. Hän kertoi oikein mielellään.  Elettiin vuotta 1945. Kommunistit olivat ottaneet vallan. Sotilaat tulivat kotiin pidättämään perheen isää, joka oli kuulunut oikeistolaisiin legioonalaisiin. 17-vuotias Silviu hyökkäsi isäänsä puolustaakseen sotilaiden kimppuun ja sattui puhkaisemaan silmän yhdeltä. Niinpä sekä isä että poika lähtivät vankilaan. Isä kituutti hengissä neljä vuotta, poika istui kaikissa mahdollisissa pakkotyölaitoksissa...

Lasten kieli on rikasta. Ainakin kouluikään asti he ovat aktiivisesti kehittäneet omia sanojaan ja ilmaisujaan ja monet niistä ovat juurtuneet perheen arkikieleen. Meillä nuhastutaan , ollaan suuttusia tai surutetaan , ollaan tärkeellisiä , saksataan . Autossa pahaolottaa ja hanhet lentävät nippuna. Tukka on pökkyräinen . Kesällä tulee sattumajälkiä ja mökillä tarvitaan hyttyslyömätintä . Toissapäivä oli ylieilen . Etana on liimakas . Oikein kohteliaasti pyydetään voisisitko .  Meillä on siis kaksikielinen perhe, puhumme suomea ja romaniaa , yhdessä ja erikseen. Olen vasta nyt tullut ajatelleeksi, että iso osa lasten kielenkäytön rikkaudesta juontuukin kenties kaksikielisyydestä. Eri kielellähän ei vain sanota, vaan myös ajatellaan eri tavalla. Osa hassuista ilmaisuista tulee suorista käännöksistä, kuten maalin antaminen. Osa taas monimutkaisemman ajatuskuvion tuloksena. Monia ei pysty jäljittämäänkään. Kaikki ne kuitenkin stimuloivat sekä keksijän että kuulijan mieliku...

Lapioidessani metrin lumikinosta parvekkeelta, johon pääsin enää vain ikkunan kautta kiipeämällä, muistin osuvasti talven ensimmäisen lumimyrskyn. Otin sen vastaan euforisesti kaulaliina hulmuten, koska olen luonnoltani talvi-ihminen, lämpimässä autossani. Naureskelin töihin ajaessani, että nykyihmisen ja luonnon kohtaamisessa suurin haaste on se, kun farmariautolla pitäisi päästä jalkakäytävälle kasaantuneen lumitöyrään yli lämpimään eiralaiseen autotalliin, jonka ovi avautuu kaukosäätimellä. Sitten kaikki muuttui. Viivat osoittivat, että odotamme kolmatta lasta. Alkoi pyryttää, jääkaappiin muutti mörkö ja tuttu pahoinvointi alkoi. Pyöritettyäni taloutta yksin pari viikkoa, tiesin jo, että omat eväät eivät riitä tähän. Lapset alkoivat nopeasti turhautua huomion puutteeseen, kun äiti makaa sängyssä ja isä desinfioi keittiötä. Oksentamisen välissä minua kiellettiin ankarasti pyytämästä ulkopuolista apua, vaikka sellaistakin olisi saanut. Jos yksi kärsii, on solidaarista, että kaikk...

Koomikko Russell Peters sanoo, että lapsia kannattaa lyödä. Erityisesti siis valkoihoisten länsimaalaisten pitää oppia lyömään lapsiaan, koska muuten ne raukat jäävät monikulttuurisessa kaveripiirissään kummajaisiksi ja kokevat olevansa erilaisia. Kaikki muutkin tekevät niin, kiinalaiset ja meksikolaiset kurittavat, jamaikalaiset lyövät vaikkei olisi syytäkään. “Just in case.”   Katsokaa Petersin ilmettä, kun hän esittää julmistunutta intialaista isäänsä juuri ennen kuin tämä lausuu uhkauksensa. “Somebody gonna get a hurt real bad.” Idea vitsin takana on siinä, että ne lapset, joita on kotona kuritettu, kunnioittavat vanhempiaan. Ajatus on houkutteleva. Tehkääpä itse lapsia ja väittäkää sitten, ettei koskaan tullut mieleenkään hankkia vähän kunnioitusta.  Tehokkainta ei ole tosin kuritus, vaan sen mahdollisuus – pelko. Kyllä myönnän myös läpsineeni takapuolelle ja kaapanneeni kiukuttelijan tukevaan kainalo-otteeseen. Kaikkein tehokkain on kuitenkin uhkaus kellariin viemises...

Lapset leikkivät meillä sellaista, että mennään keittiön astiakaapin alahyllylle istumaan. Kaapissa ollaan autossa ja sitten ajetaan johonkin kyläämään , useimmiten mummun ja paapan luokse. Huippua on siis se, kun mennään johonkin kylään tai joku tulee meille. Siitä vain on Suomessa asuessa tullut jotenkin mystisen harvinaista. Meillä ei käy juuri kukaan kylässä, eikä meitä kutsuta mihinkään. Sosiaalinen elämä on ihan liian hiljaista. Miksi tässä on käynyt näin? Ensin ajattelimme, että olemme varmaan tehneet jotakin väärin kun kukaan ei kutsunut kylään. Onko meistä tullut liian erilaisia? Kun emme keksineet mitään virhettä tai kömmähdystä, ajattelimme vain että emme ole riittävän selvästi ilmaisseet haluamme ystävystyä ja kyläillä. Jonkun täytyy tehdä aloite. Eihän kyläily ole enää spontaania. Kutsuimme siis ihmisiä meille, perhekunnittain ja isollakin joukolla. Sitten odotimme innolla kutsuja vastavierailulle, jotta pääsisimme kyläilemään. Odotimme ja odotimme. Kutsuja ei koskaan tull...

Lapsilla oli vauhdikas mielikuvitusleikki menossa. 3-vuotias huusi “nyt iso tulee” . Sitten juostiin olohuoneen arkun taakse piiloon ja kyyristeltiin nurkassa ihan hiljaa. Kuuntelin sivusta saadakseni selville, mikä se iso on, mutta pahis ei ilmeisesti leikissä tarvinnut konkreettisempaa määrittelyä. Iso on iso ja pelottava. Eikö juuri kaikkein pelottavinta ole tuntematon, se jota ei osata määritellä, jota ei tunneta? Iso on arvaamaton, vieras ja iso. Kukapa isoa ei pelkäisi? Pelkääväthän aikuisetkin itänaapuria, se kun on niin iso . Yleensä suurin pelon aihe kotona on ollut hammaspeikko. Olen itse syypää. Keksin hammaspeikon avuksi, kun hampaidenpesu oli joka iltaista juoksentelua eikä tahtonut sujua. Hammaspeikon esittelyn jälkeen ongelmaa ei enää ollut. Tai ongelman ratkaisu synnytti uuden ongelman. Hammaspeikosta tuli nimittäin niin pelottava, että lapset eivät ole ihan varmoja siitä, pysyykö se loitolla vain hampaat pesemällä. Vaimo oli ottanut eteisen seinällä roikkuneen afr...

Olin viikko sitten lasten kanssa leikkipuistossa. Kuuntelin sivukorvalla kun parivuotiasta tyttöä paimentava äiti lateli kieltojaan. “Ei mennä sinne, ei noin, älä nyt kaadu, ei kiipeillä, ei Aino, ei saa ottaa toisten leluja.” Äiti opasti jopa miten liukumäkeä lasketaan. Skideiltä olen oppinut, että mäkeä voi laskea vaikka pää edellä ja selällään. Se on laji, jossa lapset neuvovat vanhempia, ei toisinpäin. Vasta leikkipuistoissa, tarhassa ja neuvolassa olen tajunnut, miten paljon suomalaisia lapsia kielletään. Useimmiten täysin turhaan. Miksei saisi laulaa, tanssia tai höpöttää omiaan? Miksi se häiritsee vanhempia niin paljon? Näin meistä tehdään pidättyväisiä, hiljaisia arkailijoita, jotka heti kun tekee mieli hypätä pöydälle tanssimaan, kuulevat vanhempien tajuntaan juurruttaman 'ei saa hyppiä pöydällä' . Kun joskus kuitenkin lapsia on pakko kieltää, kärsin hirveitä tunnontuskia: olenko minä samanlainen ‘ei saa' -isä, joka turhalla sormenheristelyllä nitistää lasten luon...

Sunnuntaista on taas tullut ongelma. Suomesta puuttuu selkeä kaava siitä, miten sunnuntaita kuuluu viettää. Irlantilaiset kyllä tietävät. Aamulla syodään paahtoleipää, munia, makkaroita ja papuja tomaattikastikkeessa. Sitten vedetään kauluspaita päälle ja mennään kirkkoon. Kirkosta päästyään miehet ostavat sanomalehden kirkonportilla seisovalta myyjältä. Lehtikin määräytyy jokaiselle kaupunginosan ja yhteiskuntaluokan mukaan. Sitten lehti kainalossa vaelletaan pubiin. Pubi on irlantilaisille pyhä paikka, vähintään yhtä tärkeä kuin suomalaisille sauna. Siksi se sopii kirkon jälkeen oikein hyvin sunnuntaiohjelmaan. Pubissa syödään lounas eli ‘carvery lunch’ seisovasta pöydästä. Ruokaakaan ei tarvitse ihmetellä, menu on joka paikassa sama. Tarjolla on uunissa haudutettua nautaa, porsasta tai kalkkunaa, lohkoperunoita, ruskeaa kastiketta ja vetisiksi keitettyjä vihanneksia, joita ei ota kukaan. Maha täynnä on helppo nytkähtää sohvalle tuoppi kädessä tuijottamaan iltapäivän matsia, jotain n...