Aikamatkustajan blogi

Hississä se onnistuu ihan hyvin, samoin bussipysäkillä, mutta lentokoneessa alkaa olla jo aika hankalaa. Ei niissä ole enää tilaa. Jotkut kanssamatkustajat siitä huolimatta edelleen yrittävät sitä – siis omissa oloissaan olemista. Kyllä sen tekee vaikeaksi sekin, kun kyynärpäät ovat naapurin sylissä ja polvet edessä istuvan selässä kiinni. Jotkut käyttäytyvät silti niin kuin muita ihmisiä ei olisi olemassa tai vaikka olisikin, he eivät ainakaan ole näkevinään ketään. Jos haluaa matkustaa yksin, pitäisi mennä omalla autolla. Antoisana huomioiden kohteena oli paluumatkalla vieressäni istunut rouva. Tiedän kyllä tyypin: hän pitää itseään muita parempana, ei voisi kuvitellakaan koskevansa lentokoneateriaan, eikä missään tapauksessa halua alentua keskustelemaan kenen tahansa ventovieraan kanssa ja katsoo ohi vaikka menisit eteen seisomaan. Hän sulkee itsensä omaan kuplaansa epäilemättä myös lomaillessaan, näkee juuri mitä itse haluaa eli välttää kaikessa yllätyksiä ja odottamattomia kää...

Jihuu, kanadalaiset pitävät Suomesta. Tai joku ainakin. Loputtomien katastrofiuutisten keskelle oli löydetty maailmalta aito suomalaisuuden ylistys, kun konservatiivinen kanadalaislehti kehui Helsinkiä matkailujutussaan . Pääkaupunkia kuvailtiin lähestyttäväksi ja eloisaksi, suomalaisia taas ystävällisiksi ja avoimiksi. Emme olekaan masentuneita valittajia. Moinen vilpittömyys otetaan täällä henkilökohtaisesti ja suurella kunnioituksella vastaan, siitä huolimatta ettei negatiivisia matkailujuttuja juurikaan julkaista, tuskin Kanadassakaan. Kahvilatkin ovat jutun mukaan kuin Pariisissa, vain hiljaisempia. Oh la la! Kävimme lasten kanssa irlantilaisessa pubissa juhlimassa Pyhän Patrickin päivää. Kun pubi on täynnä, siellä luonnollisesti jutellaan ihmisten kanssa. Yritimme tottumuksesta olla kuin Irlannissa, mutta neljän vuoden suomettuminen on tehnyt tehtävänsä - small talk ei enää sujukaan yhtä luontevasti, ei englanniksikaan. Jutustelusta on tullut hapuilevaa ja jäykkää rutiinin pu...

Kun joukko toisilleen entuudestaan tuntemattomia suomalaisia joutuu samaan tilaan, ei synny spontaanisti yhteishenkeä tai luontevaa keskustelua. Jutustelu on väkinäistä ja vaikeaa. Useimmiten ei ystävystytä, ei esittäydytä. Joskus kukaan ei aloita keskustelua ja kaikki ovat hiljaa. Olen ainoa, jota tilanne kiusaa suunnattomasti. On ollut hankalaa sopeutua siihen, että ryhmässä pitää olla se, joka sekä aloittaa keskustelun että pitää sitä yllä, koska hiljaisuus tuntuu ahdistavalta. Olen tuskastunut tähän rooliini, jota minun ei koskaan ulkomailla tarvinnut harjoitella. Siellä taistelin suunvuorosta muiden kanssa, enkä sitä aina saanutkaan. Ulkomaalaiset sanovat, että suomalaisiin on vaikea tutustua. Se on optimistinen käsitys. Toiset sanovat reilusti, että se on mahdotonta. Toisaalta väitetään, että kun lopulta onnistuu saa elinikäisen ystävän. Ei se mahdotonta ole, mutta kyllä se kysyy pitkäjänteisyyttä ja hyviä hermoja. Miksi luottamuksen voittaminen on niin kivuliasta? Mitä me pelkä...

Palmusunnuntaina kuuluu perinteisesti mennä virpomaan naapureita ja sukulaisia. Mietin asiaa hetken ja totesin, että jätämme säikyt naapurit rauhaan ja häiriköimme lasten kanssa mieluummin vain sukulaisia. Minusta virpominen on hieno perinne; siinä yhdistyy länsisuomalainen trulliksi pukeutuminen ja itäsuomalaiset virpomavitsat. Onkohan perinne katoamassa kokonaan? Meille ei tullut tänäkään vuonna yhtään virpojaa, noitaa eikä trullia. Munia olisi ollut odottamassa. Kun muutimme Suomeen yritimme ensin tutustua kerrostalonaapureihin. Samassa rapussa asui lapsiperhe. Lapsemme olivat samassa tarharyhmässä, näimme päivittäin pihalla, tervehdimme ja juttelimme jotain. Silti mitään tutustumista ei tuntunut tapahtuvan. Pääsiäisenä menin isomman lapsemme kanssa virpomaan heitä. Naapurit ilahtuivat, mutta eivät olleet varautuneet suklaamunilla. Meitä ei kutsuttu sisälle, juttelimme hetken ovensuussa. Palkka tosin hoidettiin myöhemmin, kuten perinteisesti kuuluikin tehdä. Kun naapureille syntyi ...

Lapset leikkivät meillä sellaista, että mennään keittiön astiakaapin alahyllylle istumaan. Kaapissa ollaan autossa ja sitten ajetaan johonkin kyläämään , useimmiten mummun ja paapan luokse. Huippua on siis se, kun mennään johonkin kylään tai joku tulee meille. Siitä vain on Suomessa asuessa tullut jotenkin mystisen harvinaista. Meillä ei käy juuri kukaan kylässä, eikä meitä kutsuta mihinkään. Sosiaalinen elämä on ihan liian hiljaista. Miksi tässä on käynyt näin? Ensin ajattelimme, että olemme varmaan tehneet jotakin väärin kun kukaan ei kutsunut kylään. Onko meistä tullut liian erilaisia? Kun emme keksineet mitään virhettä tai kömmähdystä, ajattelimme vain että emme ole riittävän selvästi ilmaisseet haluamme ystävystyä ja kyläillä. Jonkun täytyy tehdä aloite. Eihän kyläily ole enää spontaania. Kutsuimme siis ihmisiä meille, perhekunnittain ja isollakin joukolla. Sitten odotimme innolla kutsuja vastavierailulle, jotta pääsisimme kyläilemään. Odotimme ja odotimme. Kutsuja ei koskaan tull...

Töissä on hiljaista. Siis kun töidenkin puolesta on hiljaista, hiljaisuus korostuu entisestään. Irlannissa poppi soi aina, harvoin vietettiin hiljaisia päiviä. Olen ehdottanut sitä useampaan kertaan täälläkin, mutta aina vastustus voittaa. Joidenkin mielestä musiikki häiritsee keskittymistä, toiset epäilevät, ettei tyylilajista päästäisi yksimielisyyteen, osa haluaa kuunnella omaa musiikkiaan yksin ja olla omissa oloissaan. Ok.  Näin se toimi Irlannissa: se joka tuli aikaisin töihin, tyrkkäsi iPodinsa kiinni stereoihin. Jos musiikki alkoi kyllästyttää, huutoäänestyksellä sai vaihdettua dj:n tai soittolistan. Yleensä kaikki olivat tyytyväisiä, ainakin protestiääniä kuultiin harvoin. Tähän on monta hyvää syytä. Irlantilaisilla on kollektiivisesti mainio musiikillinen tyylitaju, se on luultavasti geeneissä. Kaikki arvostavat viihtyisää työympäristöä, minkä luomisessa musiikki tekee ihmeitä. Ja musiikin kuunteleminen yhdessä on sosiaalista ja luo yhteishenkeä, se on hieno yhteinen koke...

Suna Vuori kirjoitti Hesarissa vappupäivänä tervehtimisen tuskasta. Miksi suomalaiset eivät tervehdi? Jotkut eivät tervehdi tuttujakaan, mutta on tilanteita, jolloin olisi kohteliasta tervehtiä myös tuntemattomia. Suna Vuori on oikeassa, tervehtimättömyys on epäilemättä huonoa käytöstä. Mutta mistä johtuu, että ihmiset eritoten pääkaupungissamme kokevat tämän niin vaikeaksi? Luulen tietäväni miksi. Suomalaiset ovat tietysti ujoja ja juroja, mutta varsinainen syy on se, ettei meillä ole opittua juttelemisen traditiota. Ei osata puhua sujuvasti niitä näitä ja ennen kaikkea ei osata lopettaa juttelemista luontevasti. Pelätään, että keskustelu hiipuu, kumpikaan ei keksi sanottavaa ja tilanteesta tulee kiusallinen. Ihmiset eivät siis tervehdi, koska se saattaisi johtaa juttelemiseen, joka on suomalaisille tuskallista, koska meiltä puuttuu opittu malli pienelle keskustelulle, jolla vaihdetaan luontevasti kuulumiset. Maailmalla tätä ilmiötä kutsutaan ‘small talkiksi’. Ongelmaa ei olisi, jos ...