Aikamatkustajan blogi

Mitä ne meistä oikein ajattelee? Miksi meitä suomalaisia aina niin paljon kiinnostaa se, mitä ulkomaalaiset tietävät Suomesta? Olen kuullut aika monta vastausta tähän. Keskustelu alkaa harvoin saunasta ja Sibeliuksesta. Se alkaa lähes aina metallimusiikista tai ilmastosta, joiden ilmeisesti uskotaan myös liittyvän toisiinsa. Ensin maailmalle ovat lompsineet HIM, Nightwish ja Apocalyptica. Sen jälkeen perässä ovat tulleet Mokoma, Stamina, Korpiklaani ja Amorphis. Kaksi viimeistä mainitaan usein Romaniassa ahkeran keikkailun ansiosta. Koska paikallisten bändien taso on myös korkea, ei menestys täällä ole tullut helposti. Se, että lauletaan suomeksi ei ilmeisesti ole häirinnyt, mistä aplodit romanialaisille kuuntelijoille. Synkkä estetiikka ja raskas soundi tuntuu purevan hyvin. Myös ruotsiksi laulava Finntroll kelpaa hyvin.   Mielikuva Suomesta syntyy monelle musiikin kautta. Ilmasto sen sijaan ei ole ihan niin ankara kuin musiikista voisi päätellä. Olen kohteliaasti kertonut etten e...

Kun muutimme Romaniaan, myin muuttokuorman keventämiseksi tavaraa monella tonnilla. Jostain merkillisestä syystä muumimukit eivät menneet kaupaksi, vaikka torikauppa muuten kävi vauhdikkaasti. En ehkä halunnutkaan päästä niistä eroon. Ja miten paljon iloa kolme mukia ovatkaan tuoneet mukanaan vieraaseen maahan! Niistä juodaan kahvia joka aamu. Tutuista tavaroista, kolhituistakin mukeista, tulee turvallinen olo. Muistot kiinnittyvät niihin sitkeästi eivätkä irtoa pesukoneessakaan. Ei, kaikista tavaroista ei ole syytä eikä pidä koskaan luopua.   Mehän myös asumme eräänlaisessa muumilaaksossa, suojaavien kukkuloiden keskellä, yksinäisten vuorten kupeessa. Kaukana kuin muumit modernista maailmasta. Naapuruston kylpytakkiset hemulit keräilevät puutarhoihinsa eksoottisia kasveja ja huhuilevat aidan yli kissojaan. Jännittävintä on seurata millä viikolla haikarat päättävät tulla taas sähkötolppiensa nokkaan pesimään. Eli kauhean paljon ei tapahdu, hyvässä tai pahassa.   Ei myöskään ko...

Lapsuuden valokuvassa seison mättäikössä serkkutyttöjen keskellä päälläni liian pitkä maripaita. Kaikilla on samat raidalliset. Kun Marimekko esitteli tällä viikolla uuden mallistonsa, ei pulssi kiihtynyt kun mukana vilisi tuttuja raitoja. Marimekko luottaa yhä vain nostalgiaan. Eikä niin monessa plagiaattiskandaalissa rypeneeltä firmalta voi kovin suuria riskinottoja ehkä odottaakaan. Marimekon historia on hukattujen mahdollisuuksien tragedia, mutta ei silti kovin epätyypillinen Suomessa.  Ehkä tarina on mennyt näin. Jo alkuajoista yritykseen pesiytyy omanlaisensa tekemisen kulttuuri, jossa lainataan huoletta sieltä ja täältä. Ennen internetiä siitä ei jäänyt koskaan kiinni. Nuoret suunnittelijat omaksuvat saman toimintamallin päästessään ikonisen brändin piirustuspöytien ääreen. Firma maksaa hyvin siitä, että tuotetaan nostalgista muotokieltä, joka tuoksuu vahvasti 60-luvun aurinkoisilta kesäpäiviltä. Laitetaan pataan vielä syrjäinen pieni markkina-alue ja löyhä suunnitt...