Aikamatkustajan blogi

Pariisin olympialaisiin osallistui Suomen joukkueessa 57 urheilijaa. Onnistumisia on yritetty runoilla otsikoihin, mutta karu totuus on, ettei kisoista tullut yhtään mitalia. Kukaan ei oikeasti muista sitä, joka oli kuudes, vain palkintokorokkeelta jäädään historiaan. Joukkueen paras onnistuminen osui heti kisojen alkuun. Avajaisten veneilyosuus sujui mallikkaasti, eikä kukaan pudonnut Seineen. Hyvä niin, koska siitä olisi voinut tulla maha kipeäksi. Miksei kisoissa pärjätty? Ehkä korkea elintaso ja optimaaliset harjoitteluolosuhteet eivät olekaan parhaat eväät menestymiseen. Urheilupaikkoja on, valmentajia on, välineitä, tukirahaa ja seuroja on. Jotain silti puuttuu.   Toisin oli sata vuotta sitten kun Paavo Nurmi toi viisi kultaa niistä edellisistä Pariisin kisoista. Suomi juostiin kirjaimellisesti maailmankartalle. Jostain syystä suoritusten laatu ja halu voittaa olivat eri tasolla kuin nyt, vaikka maamme oli köyhä. Urheiluorganisaatioita ja lajiliittoja ei juurikaan ollut. Nurm...

Lapsena vietin paljon aikaa yksin. Olin valikoiva kavereiden suhteen, en kaivannut kovin montaa. Niihin, jotka olivat kavereita, halusin voida luottaa. Enkä viihtynyt koskaan isoissa porukoissa. Sanomattakin lienee selvää, etten harrastanut joukkuelajeja. Ei niin, ettei siihen olisi ollut tilaisuutta. Pelasin vähän aikaa jalkapalloa kunnes huomasin, ettei minua kiinnostanut vähääkään kuka sitä palloa vie ja mihin suuntaan.  Kun tänään vein pojan ensimmäisiin jalkapallotreeneihin, tunsin oloni kentän laidalla kaikkea muuta kuin kotoisaksi. Olen laittanut oman lapseni sinne, missä itse viihdyin kaikkein vähiten – joukkuelajiin. Miksi? Koska hän pyysi niin hartaasti niin monta kertaa. Eikä ole ollenkaan huono asia, eikä myöskään yllättävää, että juuri tämä lapsi haluaa harrastaa urheilua. En vain pääse hänen sielunmaisemaansa sisälle. Hän haluaa kilpailla, ottaa mittaa toisista, olla paras ja nopein ja kuulua voittajajoukkueeseen. Mitään näistä en ole koskaan oikein ymmärtä...

Kukaan ei ole vielä julkisesti esittänyt huolestumistaan valelääkäreiden henkisestä hyvinvoinnista, vaikka muita vähemmistöjä puolustetaan äänekkäästi. Toivon toki, että hekin ovat vähemmistö. Itseoppineiden lääkäreiden lisäksi ladultakin on saatu kiinni myös yksi omatoiminen hiihtävä lääkintämies. Yhdistävä tekijä on se, että nyt joudutaan vastaamaan suuriin moraalisiin kysymyksiin. Kuten miksi. Ja entä jos tavoitteena onkin ollut oman edun sijaan isänmaan kunnia, kansakunnan sankariksi nouseminen tai vähäosaisten vanhusten hyvinvoinnista huolehtiminen? Kuka on uhri ja kuka sankari? Kyllä meillä syyllistää osataan ja katsoa toisaalle kun apua kaivattaisiin, hyljätä hiihtäjät selviytymään yksin silloin kun on kaikkein vaikeinta. Ja senhän me jo tiedämme, mihin julkinen nöyryytys ja elämänsisällön menettäminen ihmisen ajavat. Tie vie saunasta putkaan ja jos oikein huonosti käy, Kansallisteatterin lavalle. Niin kävi Mika Myllylälle . Urheilu-uran lopettaminen ei ole muutenkaan helppo...

“Parkinson, Parkinson” , huusi innokas bulgarialainen HJK-fani ääni käheänä stadionin katsomossa. Serbialaisjoukkueen peli aiheutti selvästi pientä paikallisjännitettä naapureiden kesken. Pelin aikana huudeltiin myös Kroatiaa ja kohtuullinen määrä rivouksia, joihin sain yksityiskohtaiset käännökset balkanilaisilta ystäviltä. Peliesitys itsessään ei tarjonnut draamaa. HJK hävisi, Partizan voitti. Mestareiden liigan peli, siis eurooppalaista huippujalkapalloa, oli saanut katsomon melkein puolilleen. Tunnelma oli unettava. Silti joku kaheli suunnittelee samaan aikaan jalkapallostadionin rakentamista Espooseen. Mistä sinne saataisiin yleisö ? Samanlainen suuruudenhulluus ja epärealistinen käsitys oman osaamisen tasosta vaivaa koko suomalaista urheilua. Valtio tukee kilpaurheilua miljoonilla, eikä menestystä tule. Tulos- ja mitalitavoitteet ovat silti suureellisia ja myyttiä sisukkaasta urheilukansasta ja mitalitoivoista pidetään innokkaasti yllä. Urheilu instituutiona työllistää koko jouk...

Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Kun pikku-uutisessa kerrotaan autoilijan ajaneen 14-vuotiaan pojan päälle, joukko innokkaita nettikommentaattoreita alkaa väitellä siitä oliko syynä tiehen tehty koroke, pimeys, kaupungin liikennesuunnittelu vai jalankulkijoiden piittaamattomuus. Tiedän omastakin kokemuksesta, että autoja kuuluu Suomessa väistää vaikka olisi suojatiellä ja etteivät pääkaupunkilaiset usko liikennesääntöihin, mutta en sentään osannut kuvitella, että olisi olemassa niitäkin, jotka eivät usko jalankulkijoihin. Joukossamme on siis autoilijoita, jotka eivät usko toisten ihmisten olemassaoloon. Ongelmia on havaittu muuallakin maassa. Suomalaiset eivät mielellään juttele toisten suomalaisten kanssa kun ollaan ulkomailla. Tähän johtopäätökseen oli tullut Josi Tikkanen Keskisuomalaisen kolumnissaan ja päättänyt karvaiden kokemusten jälkeen olla vastedes ihan hiljaa suomalaisia kohdatesssaan. Olen huomannut saman. Suomalaiset säikkyvät toisiaan kuin joku olisi paljastanut h...