Aikamatkustajan blogi

No niin, uusi vuosi on taas alkanut ja on jo aika lailla palattukin arkeen. Käydään vielä vähän perheyrityksen tilannetta läpi näin yhteisesti jos kaikki malttavat istua hetken paikoillaan. Tämä ei vie kauan. Vuosi on uusi, mutta haasteet pitkälti samoja kuin viime tilikaudellakin. Talous- ja markkinatilanne ovat hankalia, vaikka pientä syytä toiveikkuuteen onkin ilmassa. Investointeihin ei kuitenkaan ole nyt varaa, vaikka esimerkiksi tabletteja ja konsolipelejä on kovasti toivottu. Samalla henkilöstöllä mennään eikä muutoksia ole tiedossa. Ymmärrän kuitenkin hyvin henkilöstön huolen siitä, että suurimmat haasteet liittyvät edelleen nuoreen toimitusjohtajaamme ja hänen käytökseensä. Toivon kaikilta edelleen malttia ja kärsivällisyyttä. Tiedän, ettei tämä ole helppo juttu, mutta perheyrityksen johtaminen on herkkä taitolaji ja kokemus opettaa.  Toimitusjohtajasta voisin sen verran vielä sanoa, että hän on viime vuoden aikana oppinut paljon toimialan sanastoa ja osaa nyt ilmai...

Juoksin viime vuonna monta sataa kilometriä. Romanialainen anoppi väittää, ettei siitä ole mitään hyötyä. Juoksemme turhaan, emme kuitenkaan pääse karkuun, koska kuolema saa meidät lopulta kiinni, vaikka kuinka juoksisimme. Ihan jokaisen. Hän hämmästeli Suomessa käydessään kovasti sitä miten kaikki täällä juoksevat, niin tosissaan ja aina yksin. En minäkään tiedä miksi juoksen olematta menossa mihinkään - juoksen koska se tuntuu hyvältä. Tai ei se alussa tunnu, mutta lopussa tuntuu.  Osallistuin myös elämäni ensimmäiselle luovan kirjoittamisen kurssille. Aloitin skeptisenä, ihan liian kovaa ja vedin heti hapoille. Lopussa kuitenkin tuskailu palkittiin ja sain suuren oivalluksen. Eletty elämä, joka on tuntunut perässä vedettävältä säkilliseltä kiviä tai oikeammin ehkä matka-arkulliselta myötähäpeää synnyttäviä päiväkirjoja, ei olekaan rasite ja painolasti. Se voi olla myös lisäravintoa. Ei sitä ole liikaa, koska kaikkea ei tarvitse editoida ja laittaa paperille. Käytän vain m...

Lapsethan jossakin vaiheessa kuitenkin kokeilevat tupakanpolttoa. Niin se vain menee. Ja ne tekevät sen meiltä vanhemmilta salaa – ellemme me tee selväksi ajoissa ettei sitä tarvitse tosiaankaan salailla. Koska pienokaisemme ovat vasta koulutaipaleensa alussa, ei aloittamisella ole kiire, mutta kun se kuitenkin kiinnostaa, niin päätimme olla edistyksellisiä vanhempia ja harjoitella tupakointia jo nyt. Teemme siitä alusta alkaen lasten ja vanhempien yhteisen harrastuksen.  Lauantaisin on karkkipäivä. Ajattelimme pitää perjantaisin tupakkapäivän, jolloin voimme opetella polttamista yhdessä ja pohtia samalla vaikka yhteistä tekemistä viikonlopuksi. Lapset oppivat säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta sekä tottuvat tähän uuteen harrastukseen pikkuhiljaa. Siitä tuleekin varmasti ajan kanssa pysyvä ja päivittäinen osa elämäämme. Hajukaan ei ärsytä ketään, jos perheessä kaikki polttavat ja tottuvat siihen pienestä asti. Meillä on tupakkahuonekin.  Jotkut kritisoivat tupakanpo...

Strateginen valinta tehdään laskiaisen aikaan mantelimassan ja vadelmahillon välillä. Jotkut ovat keksineet ratkaista ongelman laittamalla pullan väliin molempia, mikä taas aiheuttaa omat pulmansa. Jos lapsille opettaa, että voi saada kaiken mitä haluaa, heistä saattaa kasvaa pieniä putineita , joilta puuttuu suhteellisuudentaju ja kyky empatiaan. Ei sillä tavalla elämästä mitään tule. Lapsilta puuttuu muutenkin käsitys kohtuullisuudesta. Jokaisilla synttäreillä on vähintään yksi, joka lastaa lautasen täyteen herkkuja, pystymättä syömään niistä puoliakaan. Meillä syötiin siis pullat mantelimassalla ja pullien jälkeen loput massat suoraan paketista. Hyvää oli. Viikonloppuna juhlittiin myös kevään tuloa. Tämä johtui ensisijaisesti romanialaisesta perinteestä antaa maaliskuun ensimmäisenä lahjaksi värikkäitä martisoareja rintapieleen kiinnitettäväksi, kevään merkiksi. Saamme näitä hellyttäviä muovikoruja aina postissa. Poikkeuksellisesti myös sää suosi kevään juhlaa. Ensim...

Olin viikko sitten lasten kanssa leikkipuistossa. Kuuntelin sivukorvalla kun parivuotiasta tyttöä paimentava äiti lateli kieltojaan. “Ei mennä sinne, ei noin, älä nyt kaadu, ei kiipeillä, ei Aino, ei saa ottaa toisten leluja.” Äiti opasti jopa miten liukumäkeä lasketaan. Skideiltä olen oppinut, että mäkeä voi laskea vaikka pää edellä ja selällään. Se on laji, jossa lapset neuvovat vanhempia, ei toisinpäin. Vasta leikkipuistoissa, tarhassa ja neuvolassa olen tajunnut, miten paljon suomalaisia lapsia kielletään. Useimmiten täysin turhaan. Miksei saisi laulaa, tanssia tai höpöttää omiaan? Miksi se häiritsee vanhempia niin paljon? Näin meistä tehdään pidättyväisiä, hiljaisia arkailijoita, jotka heti kun tekee mieli hypätä pöydälle tanssimaan, kuulevat vanhempien tajuntaan juurruttaman 'ei saa hyppiä pöydällä' . Kun joskus kuitenkin lapsia on pakko kieltää, kärsin hirveitä tunnontuskia: olenko minä samanlainen ‘ei saa' -isä, joka turhalla sormenheristelyllä nitistää lasten luon...

Minun sukupolveni, 70-luvulla syntyneet, ovat täysin hukassa. Me emme osaa käytöstapoja, niitä ei ole koskaan opetettu. Peruskoulussa ei enää ollut kuria eikä sääntöjä ja kotonakin uskottiin ajan hengen mukaan vapaan kasvatuksen olevan avain onneen. Näperreltiin vain luovuutta kehittävillä puuleluilla. Voi olla, että käytöstavoista on joskus mainittu, mutta ehkä virhe on siinä, ettei niitä ole ehdottomasti vaadittu.  Tämän kohtalokkaan valinnan seuraukset näkyvät nyt päiväkodissa, kun me olemme niiden pienten lasten vanhempia. Oman kokemukseni mukaan puolet tarhassa vastaan tulevista vanhemmista ei osaa edes tervehtiä. Ulkomailla asumisen jälkeen tämä havainto ensin hämmensi, sitten järkytti ja nyt pelottaa. Miten on mahdollista, että ihmiset ovat selviytyneet aikuisikään asti osaamatta muuta kuin ynähtää seinille katsellen kun joku sanoo kohteliaasti ‘huomenta’?  Minkälaiset edellytykset näillä vanhemmilla on kasvattaa lapsistaan hyvin käyttäytyviä, kohteliaita ja huomaavaisi...