Aikamatkustajan blogi

“Vittu mä en tajuu, ihmiset on hulluja” , sanoi mies päätään pyöritellen Kelan jonossa perjantaiaamuna. Olimme ainoat asiakkaat. Radiossa kerrottiin että poliisin mukaan televisiossa esitetty karhuvaroitus ei toiminut toivotulla tavalla. Pieksämäkeläiset eivät pysyneetkään kotona, vaan menivät ulos katsomaan kaupungin keskustaan eksynyttä karhua. “Kato, joku varmaan otti skiditkin mukaan, hei mennään kattoo nallea” , kohtalotoveri päivitteli. Olin samaa mieltä siitä, ettei karhua ehdi karkuun, jos se päättää tulla päälle. Ja siitä, että suomalaiset ovat hulluja. Ainakin Pieksämäellä.  Tukholmassa puoli miljoonaa katsojaa ryntäsi kaduille todistamaan prinsessa Victorian häitä. Kuulemma hääkrääsä myi kuin häkä, mutta brändättyjä tiskirättejä ostivat – yllätys yllätys suomalaiset. Ei siinä mitään hullua ole, tiedän kyllä miksi. Se on varmasti halvin häätuotteista. Ja kevyt kantaa kotiin. Hääturismissa on kuitenkin jotain kummallista, kuin siitä olisi syntynyt joku oma alakulttuuri. K...

Suomen kieli on vaikea. Tai niin kaikki väittävät. Toisaalta ei se ole sen mahdottomampi oppia kuin mikään muukaan kieli, jos riittävän kovasti haluaa. Voi jopa ajatella, että suomen kieli on helpompi kuin moni muu. Meiltä puuttuvat sentään maskuliini ja feminiini, artikkelit, prepositiot ja monet kohteliaisuudet. Eikö sitö voi sekoittaa mihinkään muuhun kieleen. Ääkkösten oppiminen on sen sijaan elintärkeää tai voi syntyä kohtalokkaita väärinkäsityksiä. Arkisista asioista tulee niinkin pelottavia kuin mäntysyöpä tai omituisia kuten joulukauha . Kaksoiskonsonantit ovat toinen tuskan aiheuttaja. Mato ei ole matto, eikä tuli ole tulli. Suomi on niin vaikea kieli, ettei sitä osata edes opettaa. Kun muutimme tänne, vaimoni aloitti yliopistolta. Kielikurssin alkajaisiksi jaettiin moniste, joka kertoi Tarja Halosesta ja hänen kissoistaan. Teksti oli kirjoitettu puhekielellä ilman possessiivipäätteitä tyyliin hänen kissat eli ei kovin älykästä suomea. Entisajan Romaniassakin koulupäivät alk...

Eräänä yönä Dublinin keskustan turistikorttelissa seisoi tukevasti humalainen iso mies haara-asennossa keskellä mukulakivikatua ja huusi epätoivoisella äänellä kerta toisensa jälkeen: where am I, where am I ? Kukaan ei tiedä kuvasiko kysymys fyysistä vai henkistä olotilaa. Ehkä mies ei tiennyt mistä pubin ovesta hän oli tullut ulos ja mille kadulle. Tai sitten epätietoisuus koski kaupunkia tai peräti maata. Kukaan ei tohtinut mennä kysymään sillä sumeakatseinen juhlija herätti ohikulkijoissa paitsi hilpeyttä, myös pelkoa. Helsinki on taas kesällä täynnä poukkoilevia turisteja, joilla on kartta toisessa ja kamera toisessa kädessä. Turistin tehtävänä on hakea elämyksiä. Tavalliselle lomailijalle riittää kaupungin keskustassa samoilu kartasta nähtävyyksiä bongaten. Sitten on extreme-turisteja, jotka jättävät sekä kartan että kameran kotiin. Jotkut matkustavat viidakoissa ja erämaissa veitsen ja kompassin kanssa. Kuvien ottamisen sijasta toiset piirtävät. Kartan lukemisen sijasta jotkut ky...