Aikamatkustajan blogi

Kun kesä alkaa, saapuu myös diaspora kotiin tukkien kaikki mahdolliset ajoväylät uusilla kiiltävillä autoillaan. Mikä diaspora? No, tietysti kaikki ne romanialaiset, jotka asuvat ulkomailla ja jotka kaipuu ajaa takaisin kotiseudulle koko kesälomaksi. Näin tapahtuu joka kesä. Mutta ennen kuin diaspora ylittää kotimaan rajan, se laittaa päähänsä vaaleanpunaiset lasit, joiden läpi taakse jätetty ja kaivattu kotimaa muuttuu juuri sellaiseksi kuin kaipuu on sen mielikuvissa maalannut. Esi-isien maa on lämmin, kaunis ja urhea, siellä kaikki maistuu paremmalta ja sydänkin sykkii eri tahtiin. Se on kotiseutu, jonka diaspora on epäonnisten taloudellisten olosuhteiden takia joutunut tilapäisesti jättämään taakseen, ja jonne paluu tapahtuu heti, kun se on taloudellisesti järkevää. Eli ei koskaan.   Kyllä kotimaa onkin kaunis, maisemat ovat huikeat, auringonlaskut ihania, musiikki suloista ja isoäidin ruoka maailman parasta. Niinhän se on kaikkialla. Vaaleanpunaiset lasit päässä koti-ikävästä riut

Suurin kulttuurishokki ei aiheudu ilmastosta, ruoasta eikä taloudesta vaan ihmisten käyttäytymisestä. Romaniassa minua on aina hämmentänyt se, miten romuna kaikki on. Tuntuu siltä, ettei mitään koskaan korjata. Miksi? Infra on rikki. Kadut, sillat ja talot murenevat. Kommunismin kaaduttua vanhaa järjestelmää syytettiin vuosikausia johdonmukaisesti kaikista ongelmista. Kaikki oli Ceausescun syytä. Sitten syyllisiksi löytyivät köyhyys, huono hallinto ja korruptio. Vika oli siinä, ettei oltu EU:ssa, jäsenyyden jälkeen vika oli EU:ssa. Oli todellinen syy mikä tahansa, ongelmat johtuvat kuitenkin ihmisistä.  Viimeiset 15 vuotta EU:n rahahanat ovat olleet herutettavissa kehityshankkeisiin. Toki niitäkin on toteutettu, mutta yleiskuva on silti 30 vuotta diktaattorin teloituksen jälkeenkin hyvin post-kommunistinen. Kaikki on enemmän tai vähemmän vinksin vonksin ja heikun keikun. Yhteiskunta ei toimi niin kuin sen pitäisi. Kaikki uskottavat selitykset alkavat olla vähissä. Kyllä, korruptio on t

Käyn joka aamu päiväkodissa. Seurasin pitkin kesää ohikulkiessa kun paikkaa korjailtiin. Kovin tehokkaalta se ei vaikuttanut kun maalarillakin oli aikaa istua jakkaralla maalatessaan. Syksyllä vilkuilin remontin tuloksia: osa leikkivälineistä ja -telineistä oli maalattu, loput jätetty sikseen, ne huonokuntoisimmat. Rikkinäiset aidat ja hiekkalaatikot ja liukumäet olivat unohtuneet, kuten ovat olleet ainakin viisi vuotta. Hoitajat kertoivat, että tämä johtuu säästämisestä. Sipilä haluaisi säästää vielä hiukan lisää.  Koko Suomi on vähän kuin unohtunut lastentarha. On jätetty korjaamatta ja annettu rapistua säästämisen nimissä jo jonkin aikaa – ja menty mieluummin leikkimään. Sitten todetaan, että tuleepa kalliiksi korjata ja annetaan rapistua vielä lisää. Lopulta leikkitelineet, jotka pienellä huoltomaalauksella ja nikkaroinnilla olisivat kestäneet käyttöä toisetkin kymmenen vuotta, nakataan vaarallisina kaatopaikalle ja tilalle tuodaan uusia. Se, mitä päiväkodin pihassa pi

Luovuus on kova juttu. Elämme luovassa taloudessa. Ihannoimme innovaatioita, digitaalisia palvelukonsepteja, strategista kumppanuutta, brändäystä ja hehkutamme ennakkoluulottomia uusia ajatusmalleja, joiden hautomisessa meidän väitetään olevan maailman huippuja.  Samaan aikaan maa hukkuu ongelmiin, joista pienimpänä ei tunnu olevan turvattomuuden tunne suuren ja arvaamattoman naapurin kainalossa. Silti meille vain jankataan samaa diplomatiaa ja idänsuhteiden osaamista. Nyt kaivataan selvästikin uusia innovaatioita tai muuten meille käy vielä huonosti.  Veli venäläinen roudaa rautaa rajalle minkä ehtii ja agentti P kiusaa kaikkia naapureitaan. Meillä heilutetaan sateenkaarilippua ja tviittaillaan.  Tässä siis muutama konkreettinen ehdotus uudeksi luovaksi turvallisuuspolitiikan strategiaksi. Ettei taas väitetä jälkiviisaasti, että "ei meillä ollut vaihtoehtoja". On niitä, olkaapa hyvä. A. Muodostetaan valtioliitto Viron kanssa. Suomi ei pääse enää Naton jäs

Omistamme asunnon, jossa on meille ihan liian vähän tilaa ja jonka aiomme myydä. Olen pohtinut samoja asioita, kuin James Altucher Taloussanomien mukaan. Minäkin olen vakavasti pohtinut sitä, ettei omistusasuminen olekaan välttämättä paras eikä ainoa vaihtoehto. Yleisön pyynnöstä en anna vastuuttomia talousneuvoja kenellekään, mutta intän omasta tahdosta yleisiä uskomuksia vastaan.  1. Omistaminen on ihanaa   Stressaavaa se on. Vastike nousee joka vuosi, piha kasvaa heinää ellei sitä siivota talkoilla ja talkoisiin osallistuvat joka vuosi samat neljä naapuria. Omakotitalossa on pakko hankkia kaikki työkalut ja opetella remontoimaan, koska jotain korjattavaa löytyy kuitenkin joka toinen päivä. Nikkarointia pitää rakastaa.  2. Oma on aina oma   Pankin se oikeasti on. Pääkaupunkiseudun hintataso on sitäpaitsi kohtuuton. Vertailkaapa elämisen laatua muissa kaupungeissa tai muissa maissa. Koko suomalainen yhteiskunta rakentuu sille oletukselle, että kaikkien ihanne on ottaa lainaa ja omis

Olen istunut tänä kesänä monta kertaa Lauttasaaren uimarannan kahvilassa . Kahvila on suosittu. Terassilla on aina väkeä, jopa sateella. Luukulla on usein jono. Henkilökuntaa olen silti nähnyt vain kaksi, joten pöydät ovat likaisia, tuolit siellä täällä ja kaikki muutenkin kuin myrskyn jäljiltä. Joku uupunut ehtii välillä hätäisesti pyyhkäistä kämmenselällä enimpiä muruja pöydiltä ja toisella hikeä otsalta. Pikkaisen siivoamalla paikasta saisi jopa sympaattisen. Kahvi ja voisarvet ovat oikein hyviä, mutta missään tapauksessa hinta ja laatu eivät kohtaa. Kallista on. Jos olisimme Välimeren rannalla, ja säähän ei ole yhtään siitä poikennut, pöytien välissä juoksisivat sekä tarjoilijat että astioiden korjaajat ja ulkopuolella olisi sisäänheittäjä tarjousflyereiden kanssa. On jotenkin outoa, että tällaisena hellekesänä, kun nuorilla ei ole kesätöitä, ei terassille ole palkattu kesäapulaisia. Minimipalkalla tulijoita kyllä riittäisi. Ilmeisesti ei ole varaa, vaikka pöydät ovat koko ajan t

Viimeisessä neuvostotasavallassa oopperatalon kuuluu näyttää sellutehtaalta. Se edustaa ideologian mukaista tasa-arvoisuutta. Muinaisten jumalien ja kansallisromanttisten taiteilijoiden tyhjiksi jättämillä tuoleilla istuvat arkkitehdit ja intendentit. He päättävät mikä on ihmisille parhaaksi ja mikä kaunista, koska rahvas ei tällaisista asioista mitään ymmärrä. Meidän tulee ihastella valkoiseksi maalattua betonia, koska meille on kerrottu että se on modernia. Se ei toki ole halpaa, yksinkertaista tai rumaa. Ei. Se on pelkistettyä, kaunista ja isänmaallista. Kuten myös lasi ja teräs. Viimeisessä neuvostotasavallassa jumalista seuraava on työläinen. Työläisten kuningas, meidän kosmonauttimme, hävittäjä-ässä, on uljasta formulaa ohjastava kansallissankari, jonka nopeudelle ja rohkeudelle ei löydy vertaista. Kotimaassa taas kulmakunnan kruunu on taksinkuljettaja, joka ainoana saa ohjastaa saksalaista kansanautoa, johon tavallisilla yliopiston opettajilla ei ole varaa edes sikeimmissä unis