Caffè con sale

Kun äiti palasi Pariisista 60-luvulla, hän ihmetteli lentokoneessa tarjottua kahvia. Siinä oli selvästi jotain vikaa, sitä ei pystynyt juomaan. Kahvi maistui kummallisesti hernekeitolta. Äiti oli latkinut hyvää ranskalaista café au lait’ta pariisilaisperheessä vuoden ajan ja siitä kokemuksesta hän ei toipunut koskaan. Olen perinyt äidiltä adoptoidun ranskalaisen riippuvuuden tuoreisiin croisanteihin, patonkiin, jota kannetaan ilman paperia kainalossa ja kahvin tuoksuun. Ja sen, etten minäkään pysty juomaan Finnairin kahvia. Se on vähän liian suomalaista, liian suuri kulttuurishokki joka kerta ulkomailta palatessa. Olen pari kertaa jättänyt sen kuppiin, joutunut selittelemään ja oppinut lopulta olemaan matkan ajan ilman. Kahvi on elämän suuria nautintoja. Suurimpia iloja matkustaessa on istua paikallisissa kahviloissa. Epäilemättä puolet matkoilla vietetystä ajasta olen istunut terasseilla ja cafeterioissa, paljon enemmän kuin baareissa. Enää ei ole tosin pakko matkustaa vain saadakseen hyvää kahvia, koska sitä on Suomessakin. Kahvilakulttuuri alkoi rantautua kymmenisen vuotta sitten, ihmiset oppivat mitä ovat espresso ja latte. Parhaissa kahviloissa, kuten Kalevankadun Delicatossa, voisi oikeasti luulla olevansa Italiassa. Kaikki muukin on oikein, ei vain kahvi. Sinnikkäästi on aina ylpeilty sillä, että suomalaiset juovat paljon kahvia. Mutta millaista kahvia? Matkailukulttuuri on ollut sitä, että lennetään kahvinkeitin kainalossa aurinkorannikolle. Sitten hotellihuoneessa suodatetaan sitä kitkerän vaaleaa tarjouskahvia ja voivotellaan naaapureiden kanssa, miten ne ulkomaalaiset pärjäävät mustine litkuineen. Toisella viikolla kahvi loppuu ja pitää kysellä kaikilta maanmiehiltä, olisiko jollain ylimääräistä kahvipakettia. Miksei paikallinen kahvi kelpaa suomalaisille? Oma käsitykseni tästä on, että kahvia ei meillä paahdeta oikein eikä keitetä oikein. Tähän on jotenkin ajauduttu, kun ei alunperin ole osattu tehdä mitä pitäisi tai on saatu halvemmalla huonolaatuista kahvia, sitä vaaleaksi paahdettua eli raakaa, joka ei muille edes kelpaisi. Vuosikymmenien aikana suomalaiset ovat sitten tottuneet makuun ja pitävät oikeaa kahvia liian tummana ja vahvana. En tiedä pitääkö tämä paikkansa, mutta näin olen tulkinnut. Kahvikulttuuri taas on ollut sitä lusikoiden kilistelyä vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa, kun kukaan sukulaisista ei keksi mitään sanottavaa. Preferisco l’italiano. Minä juon kahvini tummana. Kotona keitän espressoa, mutta töissä on tyydyttävä korvikkeisiin, murukahviin maidon kanssa. Tämä herättää kollegoissa aluksi hilpeyttä, sitten ihmetystä ja lopulta kun en tavastani luovukaan naljailusta huolimatta, he pitävät minua tärähtäneenä. En tiedä miksi, koska joka kolmas kahvikupillinen maailmassa on tehty murukahvista. Ei sen niin eksoottista pitäisi enää olla. Suodatinkahvia en juo ja uskon vakaasti ettei se ole kenenkään vatsalle tai terveydelle hyväksi. Yhtä päättäväisellä asenteella astuin Jerusalemissa paikalliseen kuppilaan, jossa en tuntenut oloani, kuten en oikein missään muuallakaan samassa maassa, kovin tervetulleeksi. Istuin pöytään ja tilasin kahvin, joutilaiden paikallisten ukkojen tuijottaessa minua hiljaa ja vakavailmeisinä. Otin rennon asennon ja katselin ikkunasta kadulle, samalla kun laitoin pöydällä olevasta kiposta kolme lusikallista sokeria kahviini. Sekoitin ja maistoin. Siinä ei tosin ollut sokeria vaan suolaa, mutta tehty mikä tehty. Nyt testattaisiin suomalaista sisua, ajattelin. Tyhjensin kitkerän kupin kahdella huikalla ja loin tuiman katseen jokaiseen ukkoon vuorotellen samalla kun astuin ulos aurinkoon.