Aikamatkustajan blogi

Kun ihmiset eivät enää kuulu yhteisöihin, on maailmasta tullut turvattoman tuntuinen paikka. Ei ole sitä kyläyhteisöä, ei kirkkokansaa eikä yhteiskuntaluokkaa yhdistävää tehdasta, jonka patruuna rakentaisi kyläläisille seurantalon. Nykyihminen ei kuulu mihinkään ja sitä puutetta paikatakseen hakee samanmielisyyden tunnetta brändeistä. Yhteisö syntyy tuotemerkin ympärille, sitä palvotaan ja uskoa tunnustetaan julkisesti työpaikkojen kahvipöydissä palvonnan kohdetta sormeillen. Yhteisö ei ole liian sitova, mutta se antaa silti tunteen kuulumisesta johonkin.  Ehkä siksi Nokian myyminen viiltää suomalaisia niin syvältä. Taskussa väräjävä matkapuhelin on ollut symboli sille, että pieni maa voi nousta korkeimmalle korokkeelle teknologiaosaamisen ja insinööritaidon olympialaisissa ja näyttää niitä närhen näppäimiä koko maailmalle. Nokian menestys on tehnyt meistä kaikista maailmanmestareita, ihan jokaisesta. Nyt sukukalleudet, perintötila ja isoisän olkihattu on myyty kiit...

Puhelimen näyttö muuttui mustaksi. Vein sen huoltoon, jossa sanottiin takuun olevan voimassa. Kuukauden päästä puhelin oli noudettavissa, mutta näyttöä ei oltukaan korjattu. Ei vika sitten kuulunutkaan takuuseen, oli selitys. Ei hätää, olin jo ehtinyt hankkia uuden puhelimen, en selviytynyt ilman kahta päivääkään. Uusi puhelin on nokialainen, jossa on mukana navigaattori. En tiedä tarvitsenko sitä, mutta se kuulosti hienolta. Ihmeellisten ominaisuuksien sumentamana tartuin merkkiin, jota olen vältellyt viisitoista vuotta. Syvä epäluottamukseni Nokiaa kohtaan juontaa kaukaa menneisyydestä. Edellinen kosketus kansallisylpeyteemme oli NMT-malli vuonna 1995. Se ei toiminut lainkaan ellei johto ollut seinässä ja sittenkin puhelut katkeilivat. Ei voinut juuri puhua kannettavasta. Saappaistakaan en ole koskaan pitänyt. Epäonnisen varrellisen jälkeen tuli Sony, sitä seurasi Panasonic. Molemmat hyviä. Sitten hankin Ericssonin vuonna 1998. Lihanuijan painoinen pötkylä toimii edelleen ja oli viel...