Aikamatkustajan blogi

Edellisen kerran asuin Romaniassa 20 vuotta sitten. Se tuntuu paljolta. Luulisi, että moni asia on ehtinyt muuttua perusteellisesti, mutta jotenkin siltä ei kuitenkaan tunnu. Sainkin heti tullessa kokea aika tukevan kulttuurishokin. Se oli kuin isku palleaan: mikään ei ole muuttunut! Mitä me täällä teemme? Se oli ristiriitaisesti sekä samaan aikaan lohdullista että ahdistavaa. On asioita, joiden olisi suonut muuttuneen, ja niitä joiden ei tarvitsekaan muuttua.   Olen kirjoittanut samasta tuskailusta aikaisemminkin jutuissa Mitä opin romanialaislta ja Pyroteknikko palaa rikospaikalle . Onneksi paniikintunne meni ohi viikossa. Sadekin loppui ja aurinko kurkisti vuorten takaa. Pian tuttu pikkukaupunki ei enää näyttänyt niin kurjalta ja harmaalta, niin roskaiselta ja rikkinäiseltä. Ihmiset ovat yhtä sydämellisiä ja ihania kuin aina. Aina jää kiitollisuudenvelkaan jollekin jostakin odottamattomasta palveluksesta, lahjasta tai vieraanvaraisuudesta.   Aloin myös havaita asioita, joi...

Kauan odotettu vieras saapui viimein meille, vain neljä päivää luvatusta aikataulusta myöhässä. Vieras, joka ei tuntunut kuitenkaan yhtään vieraalta, ja joka tulee pikkuhiljaa tutummaksi, eikä ole pitkään aikaan lähdössä meiltä minnekään. Kolmannen lapsen odotus oli ihan yhtä liikuttavaa ja jännittävää ja hienoa kuin edellistenkin. Yhdeksän kuukautta meni nopeasti, taas kerran.  Kesän toinenkin seikkailu liittyy vedessä oleiluun. Isommat lapset pääsivät uimakouluun ja minä saattajaksi. Aika pian tajusin, että nämä riiviöt rikkovat perheen traditiot perusteellisesti: heistä tulee aivan mahtavia uimareita. Tämä oli selvää jo kolmen kerran jälkeen. Kun kerran uima-altaassa oltiin, tulin kokeilleeksi lasten esittelemiä temppuja ja kas – minäkin opin sukeltamaan. Yhtäkkiä pinnanalainen maailma avautui aivan uudella tavalla vuosikymmenien räpiköinnin jälkeen.  Minä puhuin kalojen kieltä. Muljahtelin veden alla kuin Michael Phelps, kuin sukellusvene, kuin paholaisrausku....

Etsin Dublinissa ensin pitkään kelvollista uimahallia ja kuntosalia. Yksityiset olivat kalliita ja vaativat vuoden jäsenyyden, jota olisi pitänyt anoa monisivuisella pumaskalla. Julkiset hallit taas epämääräisiä – tai useimmiten ne oli jo aikaa sitten suljettu liian huonokuntoisina. Sitten löysin Dublinin keskustasta Markiewiczin. Ei, se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä, ei toisellakaan, mutta se oli parasta mitä kuudella eurolla sai. Huippu, ja se miksi Markiewiczissa kannatti käydä, oli sauna. Löyly oli hyvä, lauteet puolikaaressa kiukaan ympärillä, pienestä ikkunasta näki uima-altaaseen ja oli vain yksi yhteinen sauna miehille ja naisille. Siellä oli aina täyttä, muutkin olivat todenneet sen erinomaisen pehmeän löylyn. Myös kiinalaiset, joita uimahallin silminnähden rosoinen primitiivisyys ei lainkaan häirinnyt. Alalauteella kiinalaiset tytöt valelivat itseään maidolla. Minä istuin ylälauteella ja ajattelin, ettei elämä ilman saunaa olisi minkään arvoista. Irlantilaiset sanoivat...