Aikamatkustajan blogi

Kun etsii tietoa jostakin yrityksestä Romaniassa, hyvin harvoin kerrotaan kuka sen omistaa. Ei ole myöskään sivua, jossa esiteltäisiin iloisten kuvien kera firman johto ja työntekijät, kaikki tiimeittäin. Ei kerrota harrastuksista eikä lemmikeistä, koska ei kerrota edes keitä firmassa on töissä, puhumattakaan liikevaihdosta. Avoimuus ei ole arvoista suosituin. Useimmiten yrityksen sähköpostikin on anonyymi, nimiä ei mainita, ei edes  tietoa meistä - sivulla. Omistajaa ei saa mistään selville. Yrityksen omistaa  kenties  toinen yritys, jonka omistaa kolmas yritys, jonka osoitteena on joku toimistorakennus jossain.   Toisaalta jos kyselee paikallisilta, kaikki tietävät kyllä kuka firman, kiinteistön tai maat omistaa. Salaisuuksia on vaikea pitää, joku tuntee aina jonkun ja romanialaiset puhuvat paljon. Kauppakeskuksen, ravintolan, hotellin, rakennusfirman, jopa päiväkodin ja uudet kerrostalot omistaa Herra B. Tai ei tietenkään paperilla omista, koska Herra B on mukana politiikassa näkyvä

Romanialla ja Suomella on yhteistä se, että molemmissa maissa on edelleen paljon metsää, mikä on iloinen asia. Metsissä asuu myös karhuja ja kummassakin maassa juodaan Karhu-nimistä olutta (romaniaksi Ursus). Oluen menekistä en tiedä, mutta karhuja Romaniassa on kolme kertaa enemmän kuin Suomessa, yli 6000 yksilöä, itse asiassa eniten koko Euroopassa. Metsääkin tosin riittää. Karhuja myös pelätään molemmissa maissa, vaikka niitä harva koskaan näkee livenä ja ne pelkäävät ihmisiä. Vai pelkäävätkö sittenkään?   Meillä kävi vastikään karhu kylässä. Illan pimetessä puhelin piippasi terävää varoitusääntä, kuten täällä on tapana. Ilmoitus ei ollutkaan säähän liittyvä, kuten yleensä, vaan kerrottiin, ettei ole hyvä ilta lähteä kaupungille. Nuori kontio oli juoksennellut meidän kotikadulla, todisteena siitä on valvontakamerakuvaa. Emme siis lähteneet katsomaan nallea, koska en osannut ottaa varoitusta vakavasti. En todellakaan ajatellut, että karhu juoksentelisi ihan oikeasti keskellä kaupunki

Tämä blogi on ollut olemassa jo viisitoista vuotta ja julkaistuna on lähes 300 postausta. Suurin osa teksteistä käsittelee paluumuuttajan kulttuurishokkia, kotiinpaluuta ulkomailla asumisen jälkeen, siitä selviytymistä sekä nyt enemmän ulkomailla elämisen aiheuttamia positiivisia traumoja ja kulttuurien yhteentörmäyksiä.  Paluumuuttajan kulttuurishokki on tietokirjallisuudessa niukasti käsitelty aihe.   Siksi päätin julkaista blogikirjoituksiin perustuvan Aikamatkustajan opaskirjan, jotta aihe tavoittaisi myös ne lukijat, jotka eivät ole seikkailleet täällä  blogiversumissa .   Kirja sisältää 103 kirjoitusta kulttuurieroista ja luettavaa on 235 sivua sekä 25 piirroskuvaa.   Kulttuurishokin kokemusta ei oman kokemukseni mukaan oteta kovin vakavasti. Siitä kärsivä jää helposti yksin, ilman vertaistukea tai ammattiapua ja joutuu selviytymään omin päin. Viranomaisia paluumuuttajan "kriisi” ei kiinnosta tippaakaan. Toki ahdingosta selviää kuivalle maalle ajan kanssa. Tilanteeseen sopeu

Kaksi romanialaista poliisia seisoskeli torin laidalla. Ulkomaalainen turisti tuli kysymään jotain, mutta kumpikaan poliiseista ei ymmärtänyt sanaakaan. Turisti vaihtoi englannin ranskaan, mutta edelleen poliisit pyörittelivät päitään. Matkailija yritti vielä kahdella kielellä, mutta lopputulos oli yhtä laiha. Kun ulkomaalainen lopulta poistui paikalta, toinen poliiseista totesi vaikuttuneena toiselle: “Huomasitko Nelu miten montaa kieltä kaveri osasi?” Nelu kohautti olkapäitään. “Mitä sitten? Oliko siitä sille jotain hyötyä?” Vitsi voisi hyvin olla totta. Kun kaikkeen on tarjolla erilaisia laskureita, mietin onko kielten osaamisessakin mahdollisesti joku laskennallinen hyöty, jonka voi matemaattisesti todeta. Onko olemassa saturaatiopiste, jossa uuden kielen opettelu ei enää ole kannattavaa? Samaan tapaan kuin palkkatyössä progressiivinen verotus pitää huolen siitä, että jossain vaiheessa palkankorotuksesta ei enää ole mitään iloa. Ja myös siitä ettei palkkatyöllä pääse vaurastumaan,

Kun asuu ulkomailla, on syytä aika-ajoin muistuttaa itselleen miten tärkeää on ajatella positiivisesti. Varsinkin silloin kun kaikki ei mene niin kuin toivoisi, tai mikään ei mene niin kuin toivoisi. Kun kaikki tapahtuu liian hitaasti, tai yhtään mitään ei tapahdu, ihmiset ovat omituisia, kukan ei ymmärrä sinua ja sääkin on hanurista. Kulttuurishokki on kaivautunut ihon alle. Yrität googlata myönteisen ajattelun ohjeita, mutta mikään ei kuulosta uskottavalta. Suosittelen tekemään listan asioista, jotka ovat mukavia ja joista tulee oikeasti hyvä mieli.   1. Syö hyvin. Ulkona syöminen ei Suomessa ole edullista. Mutta jos asut ulkomailla, se voi olla sitä. Romaniassa on erittäin helppo mennä istumaan terassille ja tilata ruokalistalta sitä mitä mieli tekee. Hintoja ei tarvitse murehtia. Syrjäseudulla eksoottiset vaihtoehdot ovat vähissä, mutta minulle sopivat myös pizzat, burgerit, pastat ja pihvitkin. Samalla kun odottaa ruokaa saa rentouttavan meditaatiohetken kaupan päälle. Nopeita lou

On kulunut vuosi siitä kun kirjoitin ensivaikutelmistani saapuessamme Romaniaan. Nyt moniin asioihin on ehtinyt tottua, toiset jopa hyväksyä. Joidenkin osaa antaa olla. Mutta silti uskon, että alkuperäinen havaintoni oli ihan oikea: elämme kehitysmaassa. Romania on maa, jossa asiat etenevät äärettömän hitaasti, jos etenevät, sanovat viralliset EU-tilastot mitä tahansa. Ja aikamatka jatkuu myös tulevaisuudessa ellei maa löydä jostakin mystistä madonreikää, jonka läpi voi oikaista länsimaiden tasolle. Todennäköisyys sille taitaa olla pieni.   Matkailimme heinäkuussa Sisiliassa ja tarkkailin italialaista elämäntapaa. Sosiaalinen kulttuuri poskisuudelmineen ja italialaiset muutenkin muistuttavat hyvin paljon romanialaisia. Sisilia ei ehkä ole Unionin vauraimpia ja kehittyneimpiä kolkkia, mutta Romanian jälkeen se näyttää kuin eri planeetalta. Tiet, sillat, junat, liikenne ja yhteiskunta toimii, infra on siis hyvässä kunnossa. Miten italialaiset ovat onnistuneet ratkaisemaan samat ongelmat

Ulkomaille muuttamisessa parasta on se kun saa löytää uusia asioita uudesta kotimaasta. On erilaisia ruokia, uusia makuja ja hassuja tapoja. Ihmiset ovat kummallisia, mutta vaikuttavat ystävällisiltä, ainakin jos ei ymmärrä kieltä. Kunnes iskee koti-ikävä ja tulee mieleen ruisleipä ja salmiakki. Mitä jos niitä ei saa mistään? Lapset sanoivat jo muutaman kuukauden jälkeen itku silmässä kaipaavansa suomalaisia ruokia. Lupasin tehdä mitä tahansa, vaikka hernekeittoa. Kertokaa mitä te kaipaatte, kullannuput. –Sushia ja nuudeleita, oli vastaus.   Ehkä ihmisellä on vahvin tunneside juuri tuttuihin makuihin ja hajuihin. Ihan aluksi olin nimittäin ennakoinut, että eniten ulkomailla tulisi ikävä lonkeroa, hapankorppuja ja lakritsia. Hätänumeroon ei kuitenkaan tarvinnut soittaa. Harmaata juomaa saa kaatamalla lasiin Giniä ja greippilimonaadia. Hapankorppuja löytyy saksalaisesta marketista, samoin kuin Fazerin suklaatakin. Lakritsi sen sijaan oli ongelma, kunnes bongasimme erään vaatteita myyvän

Hymy ei ole useinkaan herkässä, asiakas ei ole kuningas eikä iloinen palvelu kaupan elinehto. Romanialaisessa kaupassa ei välttämättä tervehditä, eikä kiitetä lähtiessä. Olen siksi olettanut, että asiakaspalvelu tai paremminkin sen puute on jonkinlainen jäänne kommunismin ajoilta, vähän niin kuin itäisessä naapurissakin. Asiakkaista ei tarvinnut kilpailla eivätkä hyllytkään notkuneet tavaroista. Olen myös ajatellut, että asiakkaalle hymyily on myyjän velvollisuus, jota minulla on asiakkaana oikeus vaatia. Onko sittenkään? Tervehtimisongelman ratkaisu avautui minulle vasta vuosien ihmettelyn jälkeen. Kaupan kassoilla on töissä useimmiten naisia. Minä taas olen mies, joten romanialaisessa kulttuurissa on lähtökohtaisesti minun tehtäväni tervehtiä ensin. Myös kaupassa. Tervehdin siis kaupan kassaa ja vastineeksi saan ystävällistä palvelua. Jos kassalla on nuori nainen, hän saattaa tervehtiä minua ensin, koska olen vanhempi. Joka tapauksessa tervehdykseen aina vastataan. Toimiihan se näink

Matkustimme Karpaateille laskemaan mäkeä. Jännitti aika paljon. Olen haaveillut hiihtolomasta Romaniassa tai muualla kunnon vuorilla aika kauan. Se jännitti ihan turhaan, kaikki meni hyvin. Tie oli erinomainen, vuokraamon välineet kondiksessa, rinteet sopivia ja olosuhteet kaikinpuolin mainiot. Väkeäkin oli kuin pipoa, eikä mistään olisi voinut sanoa olemmeko Romaniassa vai Suomessa hiihtämässä. Lumikin on samanlaista. Ihmiset näyttävät sukset jalassa ja kypärä päässä ihan samalta kaikkialla.   Paitsi hissijonossa. Sitähän ei oikeastaan saa oikeudenmukaisesti nimittää edes jonoksi, jos jonottajat eivät osaa jonottaa. Kyseinen muodostelma muistutti enemmän Bukarestin iltapäiväruuhkaa, jossa kolmelle kaistalle änkeää kuusi autoa rinnakkain. Jos tilaa jää, joku aina menee ohi, oikealta tai vasemmalta. Romaniassa siitä ei kannata edes suuttua, pahoittaisi vain oman mielensä. Jos taas ei anna tilaa, kukaan ei pahastu. Lopputulos on kuitenkin sama – kaikki pääsevät hissiin ja myös lopulta yl

Tapasin suomalaisen tutun ruokakaupassa vähän ennen joulua. Etsimme molemmat jotain, kadonneita joulutraditioita kai. Hän pohti ettei taida lanttua olla myytävänä. Minä kaipasin maltaita ja pomeranssia. Kumpaakaan ei onnistanut. Ehdotin lantun tilalle bataattia, mutta kaveri pyöritteli vain päätään. Ei se ole sama asia, ei kuulemma yhtään. Perinteitä ei muuteta, kaveri totesi, vaikka asutaankin ulkomailla. Paitsi että jätin mallasleivän tekemättä ja korvasin piparitaikinan pomeranssin sitruunankuorella. Pipareita tuli silti.   Mutta jos lanttua ei todellakaan ole, alkaako juuri silloin tehdä mieli lanttulaatikkoa, mitä ei muuten olisi edes muistanut ajatella? Meillä joulun perinteisiin on kuulunut aina sekä puuro että tietty rauhallisuus. Riisipuuro syödään kanelisokerin kanssa ja sitä on haudutettu hartaasti maidossa, meillä nykyään kauramaidossa. Puurossa on yksi manteli. Oikeaoppisesti puuro tarjoillaan aattona lounaaksi, mutta tänä vuonna ehdimme joulupuurolle vasta illalla. Puuron