Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2010.

Kaikkien lumisotien äiti

Kuva
New Yorkissa asuva ystävä päivitti innoissaan Facebook-statukseensa, että on polvia myöten lumessa. Ja lunta tosiaan oli tullut urakalla valtamerenkin takana: lentokentät oli suljettu, muutamaan osavaltioon julistettu hätätila ja epäilemättä joillakin oli todellisia haasteita päästä yhtään mihinkään. “Tiedätkö mitä ne sitten tekevät?” , kysyi New Yorkissa joskus asunut työkaveri. “Siellä pistetään kaikki kiinni päiväksi ja siivotaan lumet. Sen jälkeen homma taas toimii.” Pitääpä kysyä meneekö se todella niin. Suomessahan luullaan, että muualla ollaan jotenkin nynnyjä ankarissa sääoloissa. Kun täällä tuli reippaasti lunta, Helsingin kaupunki julisti suureellisen Lumisodan ja ilmoitti ryhtyvänsä välittömästi erityistoimenpiteisiin . “Lumikasat pyritään poistamaan katujen varsilta mahdollisimman nopeasti” , kuului lupaus. Autojen omistajia pyydettiin kaivamaan omat ajokkinsa lumesta. Seuraavat otsikot julistivat, että Helsinki on Suomen lumisin ja operaatio Lumisota sujuu hyvin . Sit

Älkää peljätkö!

Kuva
Joulukuusta koristellessa törmäsin merkilliseen ajatukseen. Voiko ostaa uusia joulukoristeita vaikka entisetkin ovat ehjiä? Kotona ei ostettu. Niillä vanhoilla pärjättiin, vuodesta toiseen koko lapsuuden ajan, eikä koskaan tullut mieleenkään, että hankittaisiin jotain uutta. On vienyt kaksikymmentä vuotta itsenäistä elämää, että olen tullut edes ajatelleeksi asiaa.  Vanhempien jouluperinteisiin kuuluvat yhä ne samat elämäänähneet tutut joulupallot, kaljuuntuneet koristenauhat ja ne apinanaamaiset ja teipillä korjatut tontut. Eihän niitä jouluperinteitä ihan köykäisesti muutella. Äiti oli tuonut siskolleni ennen joulua sitten tuomisia pienessä muovipussissa. Siskoni sattui katsomaan mainospussia tarkemmin – tietysti viikatessaan sitä myöhempää hyötykäyttöä varten. Pussin kyljessä oli kaupan logo, mutta kyseistä kauppaa ei ole ollut olemassa 70-luvun lopun jälkeen.  Pussi on yhä käytössä, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, eikä tämä ole mikään ekotrendi. On kyse koko ikäluokan tavasta ajat

Tervaa ja polyuretaania

Kuva
“Leijona on Suomen ja suomalaisuuden symboli,” selitetään Vihreiden verkkosivulla. Se on nyt myös vaalikampanjan symboli ja koko vaalipöhinän kuningas. En ole silti ihan vakuuttunut leijonan välittämästä viestistä. “Me emme haikaile vanhoilliseen, pelokkaaseen ja sulkeutuneeseen Suomeen” , vihreät julistavat. Ehkä isänmaallisuuden ikoni on kastroitu, mutta se katsoo yhä taaksepäin (tai länteen), näyttää kaikille kieltä ja sohii tulevaisuutta miekalla. Sen lisäksi se tasapainottelee veitsenterällä ja näyttää monarkilta. Jos leijona ei ole kampanjan ainoa arkkieläin, odotan mielenkiinnolla seuraavia lööppejä. Sen jälkeen kun leijona päästettiin häkistä, kaikki huomio kääntyi symboliikkaan. Tästä huolestui aiheellisesti myös Anu Silfverberg kirjoituksessaan Mainosvaalit . Analyysi puolueiden linjattomuudesta ja selkärangattomuudesta on oivaltava ja tarkka. Sen sijaan mainostoimiston roolia toimittaja ei ymmärrä. Me saamme toimeksiannon asiakkaalta, asiakas hyväksyy ideat monessa eri va

Vapaus, veljeys ja virkamatka

Kuva
Olipa kerran joukko Helsingin kaupungin virkamiehiä, jotka päättivät yksissä tuumin lähteä välttämättömälle tutustumismatkalle Romaniaan. Kaupunkiin oli nimittäin ilmestynyt ikäviä kerjäläisiä, joista ei nyt millään tahdottu päästä eroon. Niinpä virkamiehet läksivät katsomaan mistä nämä kurjat tulivat ja miten heidät saisi pysymään kotiseuduillaan. Virkamiehet yllättyivät suuresti maan ystävällisistä asukkaista ja vieraanvaraisista tarjoiluista. Ohjelmaakin oli enemmän kuin olisi ehtinyt. Kaupungintalolla pöydät notkuivat merkillisiä juomia. Olisihan ollut epäkohteliasta leppoisia isäntiä kohtaan olla maistamatta kaikkea mitä oli tarjolla. Varmuuden vuoksi juotiin lasit tyhjiksi, etteivät luulisi, että juoma oli ulkomaalaisten mielestä pahaa. Anteliaasti ne täytettiin aina vain uudestaan ja uudestaan, vaikka virkamiehet olivat tulleet hankalan ja kiusallisen ongelman kanssa kylään. Isäntiä tämä ei näyttänyt vaivaavan. Hai noroc ja kippis , opittiin varmasti sanomaan, vaikka eihän se

Me eurooppalaiset

Kuva
Lohduttoman surkeita romanialaisia orpokoteja näki koko maailma televisiosta vuonna 1990. Sen seurauksena Irlannissa elää 786 Romaniasta adoptoitua lasta, joista useimmat ovat juuri ehtineet täysi-ikäisiksi. He ovat siinä iässä, kun painaviin kysymyksiin aletaan hakea konkreettisia vastauksia. Irish Times kertoi Nicusor O’Driscollista, joka 19-vuotiaana kävi Romaniassa ensimmäistä kertaa adoption jälkeen. Saman aikaan pelkästään Carrigalinen pikkukaupungissa Corkin lähellä kasvoi Nicusorin lisäksi 28 muutakin romanialaista adoptiolasta. On myös hyvä tässä kohtaa muistuttaa, ettei Irlanti ollut vuonna 1990 vielä Euroopan rikkaimpia maita. Nicusorin tarina kertoo jotain Romaniasta, mutta ennen kaikkea irlantilaisista. Heillä on vahva halu auttaa apua tarvitsevia. Auttaminen ei taida olla ihan yhtä hyvässä huudossa Suomessa, enkä tiedä onko koskaan ollutkaan. Kun Kreikka ajautui talousvaikeuksiin, keskustelu Suomessa sai heti ilkeän moralistisen sävyn. Olisivat hulttiot hoitaneet asia

Äänilevyä lainaamassa

Kuva
Äskettäin juhlissa alkoi keskustelu elokuvista. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hyviä elokuvia on liian paljon, eikä niitä kaikkia ehdi katsoa. Totesimme, että monella meistä on satojen elokuvien kokoelma – lainassa internetistä, kuten yksi keskustelija osuvasti ilmaisi. Internethän on ikäänkuin suuri pääkirjasto, jossa vierailemme virtuaalisesti päivittäin ja jaamme ja lainaamme tietoa ja dokumentteja. Kirjaston vt. pääjohtaja herra Google päättää löydämmekö niitä vai emme. Silti niin tavalliseen netistä lainaamiseen suhtaudutaan yhä hyssytellen, ikäänkuin se olisi moraalisesti väärin. Onko se? Kaikkihan on lainassa, koska mitään emme saa mukaamme kun lähdön aika koittaa. Maapallokin on lainassa lapsiltamme, jotka sen meiltä perivät, jos se vielä silloin on pelikunnossa. Myöskään sanonta, että sen minkä nuorena lainaa, sen vanhana omistaa, ei pidä enää paikkaansa. Tiedostot kestävät huonosti aikaa, eikä niitä kannata edes säilöä. Joku muu tekee sen kuitenkin jossain päin maa

Otetaan vielä yhdet

Kuva
Irlantilaismies jonotti uimahallin kassalle kahden lapsen kanssa. Toinen näytti 7-vuotiaalta, toinen oli ehkä 5. Mies osti lipun vain itselleen ja isommalle lapselle. Alle 4-vuotiaat kun pääsevät ilmaiseksi. Lipunmyyjä kurkisti tiskin yli toista lasta ja kysyi milloinkas poika täyttää neljä. “Sitten kun lama on ohi” , isä vastasi silmää räpäyttämättä. Tämä vitsi on tositarina . Suosituin naurun aihe Irlannissa ei tosin ole enää lama. Nyt solvataan erityisesti omia poliitikkoja, ja syystäkin. Sitkeästi saarivaltiota piinannut lama on kolmen vuoden kaartelun jälkeen ylittänyt kaikki uutiskynnykset. Miten on mahdollista, että vain muutama vuosi sitten Euroopan vahvin talous ui nyt pohjamudissa? Kuka tumpeloi? Osasyy on ehkä tavallaan juuri huumorissa. Irlantilaisia ei voi edes mainita ilman huumoria. Huumorintaju on elintärkeä osa identiteettiä, vielä tärkeämpi kuin hurling tai pubit tai katolilaisuus. Irlantilaiseen elämäntyyliin ei istunut pahanpäivän varalle säästäminen, ei sitten mil

Peukalo keskellä poliisia

Kuva
Ensin kysyttiin, saako pankkiautomaatilla asioineilta rahaa varastaneita romanialaisia romaneja sanoa julkisesti romaneiksi. Sitten kysyttiin, sopiiko juuri poliisin sanoa niin. Sen jälkeen pohdittiin, saako eduskuntavaaleissa ehdolle asettuva poliisi sanoa mitään ja miksi hän sanoisi mitä sanoo. Nyt mietitään varmasti myös poliisiasemalla, voiko politiikkaan lähtevä komisario ylipäätään toimia virassaan samalla kun käy vaalikampanjaa. Poliisijohto neuvoi vain, että lausunnon antaneen komisario Tom Packalenin on syytä pitää kieli keskellä suuta . Samaan aikaan poliisin on työssään oltava tarkkana kuin porkkana . Kyseisiä rosvoja näkemättä on vaikea sanoa, ovatko annetut tuntomerkit osuvia. Kolme viidestä pääsi kuitenkin karkuun. Kyseinen komisario on epäilemättä haistanut tilaisuuden hankkia hiukan julkisuutta ehdokkuudelleen ja puolueensa vaaliteemalle ja on saanut siitä esimiehiltään nuhteita. Silti hän on pyrkinyt edesauttamaan pakoon päässeiden ryöstäjien kiinnisaamisessa. Olisi

Hetkinen

Kuva
HUOM: Valitettavasti palvelussa on hetkellinen tekninen häiriö. Kokeile ladata sivu hetken kuluttua uudelleen. Tämä viesti ilmestyi ruutuun kun yritin katsoa jotain Yleisradion nettipalvelusta. Kerta ei ollut ensimmäinen, eikä varmaankaan viimeinen. Siitä tuli kuitenkin omituisen tuttu ja turvallinen olo. Lapsena tv:tä katsoessa keskelle ohjelmaa ilmestyi yhtenään ruutu, jossa luki Hetkinen . Sitten kuuluttaja pahoitteli katkoa ja teknisiä ongelmia ja vakuutteli, että ne varmasti pian ratkaistaisiin. Pahoittelu jatkuu yhä. Verkkopalvelun toimivuus ei ole kuitenkaan ainoa asia Yleisradiossa, josta tulee mieleen menneisyys. Televisio oli jäänyt toisena päivänä auki, kun musiikkiohjelma Obladii alkoi. En olisi muuten kiinnostunut, mutta vaimoni kysyi, onko tämä joku vanha ohjelma. Vain showssa vierailleet julkkikset ja Maria Lund todistivat, että se on tältä vuosituhannelta. Muuten Obladiita olisi hyvin voinut luulla uusinnaksi 70-luvulta. Puvustus, kuvaustyyli ja grafiikat menneisyyte

Kummalliset peruspalvelut

Kuva
Yhtenä aamuna jonotin puhelimessa puoli tuntia saamatta ketään vastaamaan paikallisessa terveyskeskuksessa. Viesti ilmoitti tylysti, että olemme juuri nyt kiireisiä, emme ehdi vastata. Sairastimme koko perhean voimin kolme viikkoa virusperäistä nielutulehdusta, silmätulehdusta ja yskää, yksi toisensa perään. Kokemus oli hermoja raastava ja väsyttävä paitsi taudin vuoksi myös siksi, ettemme tienneet mistä pitäisi hakea apua ja minkä lääkärin neuvoihin voimme luottaa. Yöt valvoimme itkevät lapset sylissä kaivaen neuvoja netistä. Terveyskeskuksen ja päivystyksen lisäksi haimme apua kahdelta yksityiseltä lääkäriasemalta. Sairaan lapsen kanssa ei ole kiva jonottaa. Tiivistetysti kunnallisen puolen neuvo oli pysyä kotona ja odottaa, että tauti menee ohi. Yksityiset lääkärit antoivat saman viruksen ja tulehdusten taltuttamiseen paksun nivaskan reseptejä. Saimmeko kalliilla rahalla parempaa palvelua ja enemmän huolenpitoa vai ryhdyimmekö lääkeyritysten voiteleman tohtorin koekaniineiksi? En t

Synkkyydenpilaajat

Kuva
Voi marraskuu ja mandoliinipuu. Nyt kuuluu olla ahdistunut, kuunnella murheellisia lauluja ja tuskailla miten on synkkää ja pimeää. Varataan kilvan matkoja sinne missä aurinko paistaa. Eihän sitä oikein voi kenellekään kasvokkain tunnustaa, mutta minä nautin marraskuusta ja siitä, että on kylmä. En hiihdä. Iloitsen vain kun saa hakea untuvatakin varastosta, pukea monta kerrosta vaatteita, varoa mustaa jäätä ja katsella huuruavaa hengitystä. Kevät tulee kun tulee, mutta nyt nautin kylmästä. Ehkä se johtuu siitä, että olemme syntyneet pohjoisella pallonpuoliskolla. Pohdimme asiaa aikoinaan amerikkalaisen tuttavan kanssa, kun hän tunnusti saman mieltymyksen. Hän päätti erikoistua kirjoittamaan vain kylmistä maista. Tropiikissa hikoilu oli niin tuskallista. Suomessa hän on käynyt kahdesti – marraskuussa ja joulukuussa. Kuinkahan moni hänelle kertoi, että kesällä tänne pitäisi tulla? Joku vuosi sitten hän paljasti kirjoittavansa kirjaa, joka sijoittuu Islantiin. Kirjasta ei ole kuulunut se

Aikalaiset

Kuva
Tuttavallisesti helvetinkoneeksi kastettu kellokorttilaite on yhteisöllisen inhon kohde töissä. Ei niin, etten ymmärtäisi sen funktiota työnantajan kannalta, ja miksei työntekijänkin. En vain ole varma siitä, tuottaako valvonta sittenkin enemmän haittaa kuin hyötyä. Luovaa työtä tekeville aika on hankala käsite. Ilman määräaikaa, mitään ei saa aikaiseksi. Kiire on paras motivaattori. Toisaalta ilman aikaa ajatella, se mitä saadaan tehtyä, ei ole minkään arvoista. Luulisi työnantajankin arvostavan lopulta enemmän tuloksia, kuin sitä, että kaikki istuvat samaan aikaan samassa paikassa. Lapsuuden päivät olivat merkillisen pitkiä. Niin pitkiä, että yhden loputtoman kesäpäivän aikana ehdin sata kertaa kysyä äidiltä, mitä tekisin. Aikaa oli liikaa, sille ei olisi millään keksinyt käyttöä. Jostain syystä muistan saaneeni aina hyviä ideoita palkinnoksi. Miksei tekemistä ollut ja miksi aika meni niin hitaasti? Onneksi ongelmaa ei enää ole. Kiire hallitsee kaikkia elämän osa-alueita, eikä mitä

Tanssii kristittyjen kanssa

Kuva
Oma suosikkini Tanssii tähtien kanssa -kisassa on säteilevä Nasima. Erityisen hauskaa on ajatella miten kansan syvien rivien ennakkoluulot naksahtelevat suomisoffilla. Nasimahan edustaa juuri niitä maahanmuuttajia, joita asiaan kriittisesti suhtautuvat eivät oppinsa mukaan halua tänne. Hän on muslimi, kotoisin täysin erilaisesta kulttuurista ja saapunut Suomeen pakolaisena. Ja mikä kaikkein kauneinta – vihoviimeinen asia, jota nuorelta musliminaiselta kukaan odottaa, on salsan tanssiminen tv-showssa. Päivi Räsäsen viimeisimmän tunnustuksellisen lausunnon mukaan meidän pitäisi suosia erityisesti kristittyjä maahanmuuttajia. Jäi kuitenkin määrittelemättä suositaanko vanhoilliskristittyjä vai liberaalimman, vähemmistöjen oikeudet huomioivan uskonkäsityksen kannattajia. Tästä linjauksesta ei ole enää pitkä matka siihen, että aamun ruuhkabussiin valikoidaan ensin valkoihoiset kristityt heteroseksuaalit. Tosin jos bussikuskit saavat päättää, voi olla, että valkoihoiset jäävät pääkaupunk

Totta aamunkoitteessa

Näin kirjamessujen aikaan tekee mieli julkaista tällainen kirjameemi , vaikka se poikkeaakin totutusta tyylistä ja formaatista. Tämä vain oli niin houkutteleva. Enkä usko, että haluan sähköistä kirjahyllyä tämän nykyisen seinäni tilalle. Sitäkö muka pitäisi öisin katsella ja järjestellä uusiksi? Koti ilman kirjoja ja pianoa ei ole mikään koti. Kas tässä: Oletko mies vai nainen? Don Quixote Kuvaile itseäsi. Kosmonautti Kuinka voit? Sinut Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Ihmisten eläintarha Mihin haluaisit matkustaa? Timbuktu Kuvaile parasta ystävääsi. Eikä nivelet ruostu Mikä on lempivärisi? Salmiakki Millainen sää on nyt? Matala maa Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Totta aamunkoitteessa Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi? Hämärä luonto Mitä elämä sinulle merkitsee? The desert and the dancing girls Millainen parisuhteesi on? Nainen ja apina Mitä pelkäät? Nunnu putoaa Päivän mietelause? Vielä yksi asia Minkä neuvon haluaisit antaa? Hiljaisuuden voi

Ja possu sanoo muu

Istuin kerran hikisenä nicaragualaisen kyläkaupan rappusilla nauttimassa mielestäni ansaitsemaani kylmää olutta, kun pölyiselle kylätielle juoksenteli pieni possu. Seurailin sen uteliasta tonkimista ja sitten – sympaattinen otus pissaili huolettomasti toikkaroidessaan keskellä tietä. Tajusin samassa matkustaneeni hirveän kauas kotoa nähdäkseni elämäni ensimmäistä kertaa miten possu pissii. Ajattelin matkan olleen kaiken vaivan arvoinen. En ollut enää ihan yhtä maalaiselämästä vieraantunut urbaani hölmö. Viikonloppuna teimme tuttavuutta porsaan sisäfileen kanssa. Tai niin uskoin. Liha oli hautunut hyvin uunissa. Silti se ei tuntunut pehmeältä ja murealta kuten yleensä. Tuoksukin oli outo. Tarkistin päiväyksen paketista, siinä ei ollut vikaa. Kun leikkasin lihaa, tajusin missä oli. Marinoitu Pirkka -possu oli sitkeää, tummaa ja säikeistä lihaa. Sisä- ja ulkofilettä on tehty uunissa monen monta kertaa , eikä se ole koskaan näyttänyt tältä. Emme tienneet mitä kuivakka liha oli, eikä kukaa

Suuri rusinasota

Taistelua on käyty vimmatusti jo viikon ajan. Maksalaatikko on perinneruoka, josta jokaisella on mielipide. Vanhoillisimmat laatikkofundamentalistit jopa väittävät, että maksalaatikko ilman rusinoita olisi syntiä. Alkuperäisen reseptin tulkinnastakin on syntynyt kiistaa. Radikaaleimmat liberaalit taas puhuvat jopa maksalaatikkoapartheidista. Myös maksalaatikon synty on herättänyt perustavanlaatuisia kysymyksiä. Onko se ollut olemassa aina? Lisätäänkö rusinat myöhemmin vai ovatko ne laatikossa alusta asti? Mikä on maksalaatikon tarkoitus? Hyvä sinänsä, että tärkeistä ja tunteita herättävistä perinteistä käydään perusteellista keskustelua – kuten maksalaatikosta. Ennenhän siitä ei puhuttu lainkaan, ei puhuttu rusinoistakaan. Se vain oli pöydässä ja sitä syötiin, ei olisi ollut sopivaa kyseenalaistaa laatikon perinteistä asemaa. Ajat kuitenkin muuttuvat. Nyt rusinattoman maksalaatikon puolustajat vaativat omalle suosikilleen virallista asemaa joulupöydässä ja kunniapaikalla. Puhutaan iso

Lilliputtien maassa

Kulttuurishokki ymmärretään henkisenä konfliktina, joka syntyy vaikeudesta sopeutua erilaiseen kulttuuriin. Ajatellaan siis yleensä, että on kyse kielestä, käyttäytymisestä ja tavoista tehdä asioita ja kohdella toisia ihmisiä. Kulttuurishokkiin kuuluu kuitenkin olennaisesti myös fyysinen sopeutuminen ulkoisen olemuksen muuttumiseen. Voi olla yllättävän vaikeaa yhtäkkiä aikuisena kasvaa tai kutistua. Kun suomalainen muuttaa Intiaan, hän on paikallisten keskellä jättiläinen – eli kasvaa yhtäkkiä huimasti pituutta . Jos taas muuttaa Hollantiin, muuttuu kääpiöksi . Sveitsissä suomalainen tuntee itsensä köyhäksi, Egyptissä kalpeaksi, Ruotsissa huonohampaiseksi ja Brasiliassa alaraajahalvaantuneeksi. Tämä on tietysti ohimenevä vaihe, koska asuessaan vieraassa maassa alkaa pian muuttua enemmistön kaltaiseksi. Pian mitään eroa ei edes itse huomaa. Myöhemmin eivät huomaa enää muutkaan. Asiaan perehtymätön luulisi helposti, ettei tämä koske paluumuuttajaa. Sama prosessi on kuitenkin edessä kä

En etsi valtaa loistoa

Kadulla kerjäämistä ei haluta kieltää, sanoo myös ulkoministeri Alexander Stubb. Se ei hänen mukaansa ole syy vaan seuraus. Syy on köyhyys. Ajatus köyhyyden poistamisesta on radikaaleinta mitä suomalaisessa poliittisessa retoriikassa on kuultu sitten taistolaisvuosien. Ja kun se toteutuu, rauhan Nobel tulee Suomeen jo toistamiseen. Ehkä meillä onkin syy juhlia ja myös hiukan kyseenalaistaa samalla omia asenteitamme. Kerjääminenhän on työtä ja epäilemättä kovaa työtä. Istumatyötä tekevänä tiedän miten helposti siinä hankkii selkävaivoja. Vähän väliä pitää nousta oikomaan nikamia ja hakemaan kahvia. Istumatyö sisällä on kuitenkin lastenleikkiä verrattuna istumatyöhön ulkona. Se on myös myyntityötä, jossa asiakkaat on nopeasti saatava vakuuttumaan sijoituksen välttämättömyydestä. Tulospalkkaus aiheuttaa varmasti stressiä. Ammattiliiton kautta kerjääminen integroitaisiin parhaiten suomalaiseen yhteiskuntaan ja saataisiin alalle yhdenmukaiset säännöt. Mikä liitto ehtii ensin? Meillä on ny

Kim Jong N8

Pohjois-Korealla menee huonosti, mutta niin menee myös Nokialla. Molemmat ovat tehneet vääriä valintoja. Molemmilla on liian vähän ystäviä. Myös Nokialla on uskottu ikuiseen auringonnousuun ja rakastetun johtajan pettämättömään viisauteen. Molemmat ovat mielestään suuria ja mahtavia, mutta nälkävuodet ovat kohdelleet kaltoin. Nokian puhelinkokeille naureskellaan julkisesti ja uusi kanadalaisjohtaja on tiukan paikan edessä. Brändiarvosta on kadonnut kahdessa vuodessa 20 miljardia. Pohjois-Korean kurssi on ollut aika huono jo vuosikymmeniä. Yhtäläisyydet eivät lopu tähän. Maailman kummallisin diktatuuri, siis Pohjois-Korea, valmistautuu johtajanvaihdokseen. Rakkaan johtajan Kim Jong-Ilin poika, Kim Jong-Un perinee yksinäisen paikan valtaistuimella, mutta ulkomaailma ei tiedä hänestä mitään. Yhtä salamyhkäistä on ollut Nokian uuden älypuhelimen lanseeraus, jota lykättiinkin jo useaan kertaan. Maallikotkin ovat ymmärtäneet, että kehitystyö on ollut tuskien taival. Seuraajan löytäminen

Strateginen kumppari

Syksy saa ja myös mainostoimisto samalla. Asiakkaat puhkeavat kukkaan yhtä jalkaa ruskan kanssa, havahtuvat syys- ja joulukampanjoineen ilahduttamaan meitä markkinointiplaneillaan. Palveluammatissa kuuntelemme pieniä ja suuria toiveita valppaat korvat nöyrästi värähdellen. On niitä, joille teemme oivaltavaa mainontaa, sellaista mikä puhuttelee ja tuottaa haluttuja tuloksia. Joskus se on kaunistakin. On asiakkaita, joiden kanssa pääsemme kuivin jaloin maaliin, ammattitaitoisia ostajia. Toisten kanssa taas kahlaamme elämän kylmiä kuralätäköitä. Joskus se menee näin. Tarjoilija: Hyvää iltaa. Asiakas: Ottaisin mustatorvisienikeittoa, riimiporoa ja härkäcarpaccion. Tarjoilija: Ja pääruoaksi? Asiakas: Kampasimpukkaa, vasikanmaksaa, maa-artisokkarisottoa ja nakkeja. Sinapin kanssa. Tarjoilija: Kyllä tietysti onnistuu... Asiakas: Niin, ja vielä kunnon pippuripihvi. Ja punajuurisalaattia, mutta voisiko se olla jonkun muun väristä? Tarjoilija: No, yleensä se on ollut punaista. Asiakas: Minä en

Näkkileivän jauhopuolella

Kun joukko toisilleen entuudestaan tuntemattomia suomalaisia joutuu samaan tilaan, ei synny spontaanisti yhteishenkeä tai luontevaa keskustelua. Jutustelu on väkinäistä ja vaikeaa. Useimmiten ei ystävystytä, ei esittäydytä. Joskus kukaan ei aloita keskustelua ja kaikki ovat hiljaa. Olen ainoa, jota tilanne kiusaa suunnattomasti. On ollut hankalaa sopeutua siihen, että ryhmässä pitää olla se, joka sekä aloittaa keskustelun että pitää sitä yllä, koska hiljaisuus tuntuu ahdistavalta. Olen tuskastunut tähän rooliini, jota minun ei koskaan ulkomailla tarvinnut harjoitella. Siellä taistelin suunvuorosta muiden kanssa, enkä sitä aina saanutkaan. Ulkomaalaiset sanovat, että suomalaisiin on vaikea tutustua. Se on optimistinen käsitys. Toiset sanovat reilusti, että se on mahdotonta. Toisaalta väitetään, että kun lopulta onnistuu saa elinikäisen ystävän. Ei se mahdotonta ole, mutta kyllä se kysyy pitkäjänteisyyttä ja hyviä hermoja. Miksi luottamuksen voittaminen on niin kivuliasta? Mitä me pelkä