Aikamatkustajan blogi

Ja sitten tuli pimeää. Tuli pimeää ja hiljaista. Sähköt menivät. Sitä ei enää tapahdu kovin usein ainakaan Espoossa. Eikä yllättäen ja keskellä perjantai-iltaa. Hetken hortoilimme ympäri taloa kylpien puhelinten turvallisessa keinovalossa. Hämmennyksestä toivuttuamme löysimme pari kynttilää, tikut ja yhden led-lyhdyn, joka näyttää vanhanajan kaasulampulta. Ja pudotimme puhelimet käsistä. Kokoonnuimme yhteen. Koko naapurusto oli pimeänä. Lapsia hiukan pelotti outo tilanne, he pohtivat jopa oliko tämä terrorismia. Sitten keksimme kaivaa hyvän lautapelin esiin. Aloimme pitää uudesta hiljaisuudesta ja hämärästä tunnelmasta. Onhan kynttilän valossa pelaaminen ihan eri juttu sekä lasten että aikuisten mielestä. Pelasimme pelin loppuun kynttilöiden valossa, vaikka sähköt tulivatkin takaisin. Lapset toivoivat, että sähkökatkoja olisi useammin. Hiljaisuuden voimaa ajattelin oikeastaan vasta jälkeenpäin. Miksi se tuntui niin rauhoittavalta? Koska hiljaisuus oli täydellinen – tai niin ...

Palasimme juuri Romaniasta. Olemme aina yrittäneet viedä järkeviä tuliaisia, ei siis lasisia kynttilänjalkoja tai visakoivuisia kuksia, joille kukaan ei keksi käyttöä. Ei liian isoja, eikä liian pieniä lahjoja. Jotain hyödyllistä. Tällä kertaa kaikki meni hyvin, kukaan ei riitaantunut lahjoista eikä mistään muustakaan. Loma oli muutenkin mukava ja lapsilla oli vauhdista ja metelistä päätellen tolkuttoman hauskaa. Tuliaisina veimme nyt anopille tiskiharjoja ja picnic-korin. Oivariinia emme kuljettaneet, vaikka sitä oli toivottu, luultavasti ainakin puoliksi vitsinä. Lapset saivat vaatteita ja leluja, muut pieniä deorolleja, käsivoiteita, keittiöpyyhkeitä tai karkkipusseja. Saunaa rakentaville sukulaisille veimme pellavaiset laudeliinat ja pesukintaat. Olivatko lahjat sitten hyviä? No, sitä ei tiedä kukaan. Ainakin ne olivat kevyitä kantaa ja ilmeet olivat iloisia. Huomasin sen sijaan, että anopin lasivitriinissä olivat kauniisti museoituina edellisvuosina viedyt termospullo, vaniljahuna...