Aikamatkustajan blogi

Syksyllä tutustuin elokuvan tekemisen kautta kehitysvammaisiin. Yksi heistä oli Pertti Kurikka, eikä silloin ollut tietoakaan mistään laulukilpailuista. Pertti sai tutkia saumojani ja sihistä ihan rauhassa. Ja kertoa pelottavia juttujaan luurangoista ja unihalvauksista. En siis tutustunut maailmankuuluihin punkkareihin, jotka edustavat Suomea Euroviisuissa vaan muutamaan kehitysvammaiseen, joilla sattui olemaan bändi ja erinomaiset mahdollisuudet harrastaa musiikkia. No, oli heistä toki tehty yksi elokuva.  Olen tähän asti luullut viettäneeni aikaani normaalien ja jokseenkin tavallisten ihmisten joukossa. Enimmäkseen samanhenkisten, kunnianhimoisten, taiteellisten, koulutettujen ja omasta mielestään  sivistyneiden ja älykkäiden. Tai niin olen ajatellut siinä omassa kuplassani. Kehitysvammaiset ovat erilaisia. He sanovat olevansa ihmisiä niin kuin mekin ja että heitä tulisi kohdella samalla tavalla kuin muitakin. En tiennyt miten kehitysvammaisia pitäisi kohdella, miten ...

Köyhää joulua! Emme saaneet pukilta selfie-tikkua, höyrysilitintä, popcorn-konetta, aktiivisuusranneketta, ikkunanpesurobottia, radio-ohjattavaa helikopteria, jalkahierontalaitetta, suklaata ampuvaa leikkipyssyä emmekä yhtään korvavaloakaan. Lasten pettymykseksi myöskään tablettia tai konsolipeliä ei paketeista paljastunut. Itse ostin ensimmäistä kertaa käytettyjä lahjoja tietämättä, että se onkin uusin trendi. Paketteihin päätyi kirjoja, jotka näyttivät siltä, ettei niitä ollut kukaan viitsinyt avata. En tiedä vastaanottajista, mutta lahjojen ostajalla oli hauskaa.  Kaksi kirjaa tosin jäi käsiin. Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet ja Eniten vituttaa kaikki. Kummallekaan en lopulta keksinyt sopivaa vastaanottajaa, mikä ei ole kirjojen vika. Ihmettelin myös miten paljon lahjoja pitää olla, jotta joulu olisi onnistunut. Muistan itse laskeneeni lapsena paketit. Ilmeisesti meillä oli siskon kanssa siitäkin asiasta kisa. Jos kokonaisluku jäi alle kolmenkymmenen oli laiha...

Sanomalehdestä pisti silmään syntymäpäiväilmoitus. Teijo Tapani Erkinharju , 50 vuotta. Hiustyylistä ei voi erehtyä – sama Erkinharju, joka paukutti joskus kotoisella nuorisotalolla rumpuja yhtyeessä Peer Günt . Sekä yleisö että muusikot olivat nuoria. Silloin ajateltiin, että rockmuusikoiden ei kuulu ikääntyä ja jos niin kurjasti kuitenkin kävisi, olisi syytä väistyä takavasemmalle vähin äänin. Ikääntyminen ei olisi coolia, eikä sopisi uskottavaan rock-elämään. Niin ei onneksi käynyt. Rokkarin ammattia ei pidetty järkevänä valintana, sitähän ei voisi jatkaa kovin pitkälle. Yleisön piti kyllästyä, aikuistua ja muuttaa makuaan. Eikä kukaan menisi katsomaan keski-ikäisiä ukkoja nahkahousuissa. Oli vain kaksi kunniakasta vaihtoehtoa jäljellä: menestyä ja hankkia niin paljon maallista hyvää, ettei tarvitsisi vanhana tehdä enää mitään. Tai jättää bänditouhu ajoissa ja mennä oikeisiin töihin. Kaikkein kunniattominta olisi ryhtyä laulamaan iskelmiä tai osallistua euroviisuihin. En ole ...

Romaniassa on yksi musiikinlaji, josta muualla maailmassa ei tiedetä paljoa. Manele on suosittua turkkilaisvaikutteista popmusiikkia – kansanomaista, yksinkertaista ja äänekästä. Kaikki kyllä tuntevat kulttuuripiireissä ylistetyt mustalaisorkesterit, kuten Mahala Rai Banda tai Taraf de Haidouks , joka on soittanut myös Johnny Deppin häissä. Manelesta sen sijaan ei juurikaan puhuta musiikkikulttuurina, koska se on tavallisen kansan juttu; sitä poppia, jota huudatetaan pikkukaupungin diskossa ja autostereoista öisellä parkkipaikalla. Manele on epäkulttuuria ja erittäin epätrendikästä ja ehkä juuri siksi aika hauska ilmiö. Manelekulttuurissa kuuluu näyttää siltä, että rahaa on kuin roskaa. Videoissa on kalliita autoja, lyhythameisia naisia sekä tyyriissä puvuissa ja kultakoruissa laulavia miehiä – jotka näyttävät hiukan mafiosoilta. Manele on Romaniassa tavallaan synonyymi kaikelle epäcoolille, jonkinlainen iskelmän ja hiphopin kitch-symbioosi. Oma suosikkini manelelaulajista on Ni...

Äskettäin juhlissa alkoi keskustelu elokuvista. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hyviä elokuvia on liian paljon, eikä niitä kaikkia ehdi katsoa. Totesimme, että monella meistä on satojen elokuvien kokoelma – lainassa internetistä, kuten yksi keskustelija osuvasti ilmaisi. Internethän on ikäänkuin suuri pääkirjasto, jossa vierailemme virtuaalisesti päivittäin ja jaamme ja lainaamme tietoa ja dokumentteja. Kirjaston vt. pääjohtaja herra Google päättää löydämmekö niitä vai emme. Silti niin tavalliseen netistä lainaamiseen suhtaudutaan yhä hyssytellen, ikäänkuin se olisi moraalisesti väärin. Onko se? Kaikkihan on lainassa, koska mitään emme saa mukaamme kun lähdön aika koittaa. Maapallokin on lainassa lapsiltamme, jotka sen meiltä perivät, jos se vielä silloin on pelikunnossa. Myöskään sanonta, että sen minkä nuorena lainaa, sen vanhana omistaa, ei pidä enää paikkaansa. Tiedostot kestävät huonosti aikaa, eikä niitä kannata edes säilöä. Joku muu tekee sen kuitenkin jossain päin maa...

Töissä on hiljaista. Siis kun töidenkin puolesta on hiljaista, hiljaisuus korostuu entisestään. Irlannissa poppi soi aina, harvoin vietettiin hiljaisia päiviä. Olen ehdottanut sitä useampaan kertaan täälläkin, mutta aina vastustus voittaa. Joidenkin mielestä musiikki häiritsee keskittymistä, toiset epäilevät, ettei tyylilajista päästäisi yksimielisyyteen, osa haluaa kuunnella omaa musiikkiaan yksin ja olla omissa oloissaan. Ok.  Näin se toimi Irlannissa: se joka tuli aikaisin töihin, tyrkkäsi iPodinsa kiinni stereoihin. Jos musiikki alkoi kyllästyttää, huutoäänestyksellä sai vaihdettua dj:n tai soittolistan. Yleensä kaikki olivat tyytyväisiä, ainakin protestiääniä kuultiin harvoin. Tähän on monta hyvää syytä. Irlantilaisilla on kollektiivisesti mainio musiikillinen tyylitaju, se on luultavasti geeneissä. Kaikki arvostavat viihtyisää työympäristöä, minkä luomisessa musiikki tekee ihmeitä. Ja musiikin kuunteleminen yhdessä on sosiaalista ja luo yhteishenkeä, se on hieno yhteinen koke...