Aikamatkustajan blogi

Sattuipa niin, että vanhemmat tapasivat kesällä entisen oppikoulun opettajansa. Kuten ikäihmisillä on tapana, he muistelivat vanhoja aikoja ja isä tuli kysyneeksi opettajalta mitä mieltä tämä on nykypäivän koulukurista. Opettaja kertoi esimerkin. Hän oli puhumassa kerran salilliselle oppilaita ja jostain kuului ylimääräistä pulinaa. Niinpä opettaja oli keskeyttänyt puheensa ja nostanut sormensa pystyyn. Koko sali hiljeni, koska sellainen oli opettajan auktoriteetti siihen aikaan. Muistan omasta kouluajastanikin, että monia opettajia pelättiin ja rehtoria vielä enemmän. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Yhtenä päivänä ekaluokkalaisemme tuli itkien koulusta ja kertoi saaneensa vähän höykytystä. Asiaa päädyttiin selvittelemään kovakouraisen luokkakaverin vanhempien kanssa. Keskustelua seuranneessa viestissä he totesivat, ettei heidän poikansa muista mitään tapahtuneen. Ehkä syyllinen onkin ollut joku muu, he epäilivät. Jos kuitenkin, kaikesta huolimatta, asialla oli heidän poikansa, ...

Myönnän syyllisyyteni. Olen katsonut televisiosta kovasti parjattua Vain elämää -ohjelmaa, niin juuri sitä jossa kyynelehditään ruokapöydässä kun toiset laulavat. Olen näyttänyt sitä myös lapsilleni, vaikka he eivät ymmärräkään miksi aikuiset itkevät. Formaatti voi olla melodramaattinen ja korni, mutta tunteet ovat sittenkin aitoja. Kyllä, siinä koetaan aitoa empatiaa ja joukko ihmisiä oppii tuntemaan toisensa, ja samalla yleisö saa tutustua heihin. Ja lauletaan. Se koskettaa, siinä ei voi olla mitään pahaa. Ei, en ole itkenyt sitä katsoessani, mutta eihän sitä vielä tiedä.  On äärettömän arvokasta, jos ympärillä on ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka ovat samalla puolella ja samassa pöydässä. Parhaassa tapauksessa on jopa niin, että niiden ihmisten ansiosta voi tuntea olevansa paljon hauskempi, viisaampi ja kauniimpi kuin onkaan. Työelämän valintojakaan ei pitäisi tehdä sen perusteella, missä saa parasta palkkaa, vaan sen mukaan minkälaisten ihmisten kanssa voi viettää ...