Aikamatkustajan blogi

Kun valmistuu koulusta saa hatun tai lakin tai vähintään kukkaseppeleen päähänsä. Jos kaikki menee hyvin, mistä ei ole vielä takeita, valmistun tänä keväänä taas uuteen ammattiin. Se on järjestyksessä jo kolmas. Ensin opiskelin itseni graafikoksi, mistä on ollut kiistatonta hyötyä elämässä, vaikka koulusta olikin kiire pois. Olin kuitenkin motivoitunut ja innostunut, mikä on ensiarvoisen tärkeää oppimisen kannalta. Monta vuotta myöhemmin valmistuin elokuva-alalle, myös motivoituneena, mutta ilman minkäänlaista ajatusta siitä mitä opintojen jälkeen tekisin. Niinpä palasin graafikoksi, koska sillä sai leipää pöytään. Nyt olen taas koulussa. Valmistun tulkiksi eli minusta tulee kielillä puhumisen ammattilainen, ihan virallisesti, vaikka toki alan töitä olen tehnyt jo kauan.   Opetellessani ruutuvihkon ja sanakirjan kanssa romanian kieltä vuosituhannen alussa, ei minulla käynyt mielessäkään, että siitä olisi joskus jotakin hyötyä. En itse asiassa ole vakavasti ajatellut, että minkään k...

Tällä viikolla testataan romanialaisen demokratian toimivuutta. Asetelma on vähän kuin ylipitkä Cluedo-peli, jossa kaikki epäilevät kaikkia eikä kukaan keksi oikeaa vastausta. Jälkimmäinen erä pelataan sunnuntaina presidentinvaalien toisella kierroksella, mutta varsinainen draama saattaa vasta alkaa siitä, kun äänet on laskettu ja kortit paljastetaan. Tunnelma ei koskaan ole ollut yhtä jännittynyt ja sähköistynyt. Perheet ovat jakautuneet kahtia, kuten koko kansakunta. Toreilla osoitetaan mieltä, milloin mitäkin vastaan. Mistään muusta ei tällä hetkellä edes puhuta kuin vaaleista. Tämä johtuu ensimmäisen kierroksen “jytkystä”, jonka aiheutti kaikkien ennusteiden vastaisesti sitoutumaton äärioikeistolainen ehdokas. Kukaan ei tunnu tietävän miten näin voi edes käydä.   Puolueiden ulkopuolelta ilmestyneen Professori Luumun voitolle on haettu selityksiä niin Putinista, Trumpista kuin TikTokistakin. Paikallinen valtamedia jätti venäjämieliseksi leimatun ehdokkaan täysin huomiotta ...

Vuosi sitten liityin vastarintaliikkeeseen. Velvollisuus kutsui ja asetin itselleni tavoitteen. Olin päättänyt kaataa Amerikan presidentin, koska jonkun se olisi tehtävä. Ainakin olisi monta hyvää syytä yrittää, koska yhtä vaarallisen pölhöä presidenttiä en ollut ikinä nähnyt eikä siitä voisi seurata mitään hyvää. Viimeisessä ainakin olin oikeassa, sen voi jo varmuudella sanoa. Sen sijaan presidentin saaminen viralta Twitterin avulla – no, se ei olekaan ihan niin yksinkertaista. Harvoin politiikassa tuntee olevansa niin ehdottoman varmasti oikeassa. Hyvältä tuntui myös se, että mukana oli paljon muitakin, samaa pahaa vastaan. Suurin osa oli amerikkalaisia, jotka olivat epäuskoisia ja pettyneitä siihen, että heidän omat maanmiehensä olivat kaiken järjen vastaisesti valinneet maan johtoon sivistymättömän tollon, joka tuntui halveksivan kaikkea sitä mitä on pidetty demokratian mallimaan peruskivinä. Oli hurmoshenkeä, oli jättimäisiä mielenosoituksia, oli yhteenkuuluvuuden tunnett...

Ylpeys ja tyhmyys ovat ylimpiä ystäviä, kulkevat usein käsi kädessä. Toinen kutsuu toista luokseen. Tästä sain muistutuksen kirjallisuuden kautta. Luin nimittäin tänä vuonna kolme hienoa kirjaa, joihin en aikaisemmin ole onnistunut tarttumaan, vaikka niitä on innokkaasti minulle suositeltu. Tai juuri siksi. Minuahan ei tarvitse neuvoa, löydän kyllä itsekin kirjani. Kiitos vain avusta. Näin ylpeys on kutsunut tyhmyyden luokseen.   Kesällä kahlasin ensin Niilin kaislikoihin Sinuhen kanssa. Elämys oli voimakas, imin itseeni kaikki maut ja hajut. Rakastuin Nefer Neferiin, pesin ruumiita, vietin väärän kuninkaan päivää ja ystävystyin jopa Kaptahin kanssa. Unohdin täysin että kirja on käännetty 40 kielelle, siinä on yli 700 sivua ja sen kirjoittaja on sattumalta tullut maailmankuuluksi. Siinä juuri niitä syitä, miksi en koskaan tullut Sinuhea lukeneeksi. Nyt oli vain sopivasti aikaa ja tarina ja se vei minut mennessään. Uskomaton tarina.   Syksyllä luin Pessin ja Illusian...

Amerikassa tapahtuu kummia. Arvaamaton ja vaarallinen liehutukka on lyönyt kaikki ällikällä ja tuntuu vastustajien kauhuksi kulkevan voitosta voittoon. Kukapa olisi uskonut? Kaikki vain jotenkin onnistuu. Yllättävät laukomiset ja liukkaat käännökset eivät ole olleet nekään haitaksi. Mutta ei nyt sotketa Patrik Lainetta ja jääkiekkoa enempää tähän juttuun, kun oli tarkoitus kirjoittaa vanhuksista.  Nimittäin demokraattisissa vaaleissa voittaa tietenkin, jos siis oletetaan että äänet on laskettu oikein, se ehdokas joka saa vähemmän ääniä. Hänestä tulee presidentti, ainakin Amerikassa. Ehdokkaaksi pyrkiville on monenlaisia vaatimuksia kuten esimerkiksi vaikeammin määriteltävä nuhteettomuus ja helpommin määriteltävä 18 vuoden alaikäraja, mutta yläikärajaa ei ole jostakin syystä koettu tarpeelliseksi määritellä. Olisikohan harkinnan paikka.  Meidän myös jääkiekkoileva presidenttimme täyttää kahden vuoden kuluttua kunnioitettavat 70. Ja kas, samana vuonna ovat vaalit, joi...