Aikamatkustajan blogi

Kun ihmiset eivät enää kuulu yhteisöihin, on maailmasta tullut turvattoman tuntuinen paikka. Ei ole sitä kyläyhteisöä, ei kirkkokansaa eikä yhteiskuntaluokkaa yhdistävää tehdasta, jonka patruuna rakentaisi kyläläisille seurantalon. Nykyihminen ei kuulu mihinkään ja sitä puutetta paikatakseen hakee samanmielisyyden tunnetta brändeistä. Yhteisö syntyy tuotemerkin ympärille, sitä palvotaan ja uskoa tunnustetaan julkisesti työpaikkojen kahvipöydissä palvonnan kohdetta sormeillen. Yhteisö ei ole liian sitova, mutta se antaa silti tunteen kuulumisesta johonkin.  Ehkä siksi Nokian myyminen viiltää suomalaisia niin syvältä. Taskussa väräjävä matkapuhelin on ollut symboli sille, että pieni maa voi nousta korkeimmalle korokkeelle teknologiaosaamisen ja insinööritaidon olympialaisissa ja näyttää niitä närhen näppäimiä koko maailmalle. Nokian menestys on tehnyt meistä kaikista maailmanmestareita, ihan jokaisesta. Nyt sukukalleudet, perintötila ja isoisän olkihattu on myyty kiittämä

Lapsena vietin paljon aikaa yksin. Olin valikoiva kavereiden suhteen, en kaivannut kovin montaa. Niihin, jotka olivat kavereita, halusin voida luottaa. Enkä viihtynyt koskaan isoissa porukoissa. Sanomattakin lienee selvää, etten harrastanut joukkuelajeja. Ei niin, ettei siihen olisi ollut tilaisuutta. Pelasin vähän aikaa jalkapalloa kunnes huomasin, ettei minua kiinnostanut vähääkään kuka sitä palloa vie ja mihin suuntaan.  Kun tänään vein pojan ensimmäisiin jalkapallotreeneihin, tunsin oloni kentän laidalla kaikkea muuta kuin kotoisaksi. Olen laittanut oman lapseni sinne, missä itse viihdyin kaikkein vähiten – joukkuelajiin. Miksi? Koska hän pyysi niin hartaasti niin monta kertaa. Eikä ole ollenkaan huono asia, eikä myöskään yllättävää, että juuri tämä lapsi haluaa harrastaa urheilua. En vain pääse hänen sielunmaisemaansa sisälle. Hän haluaa kilpailla, ottaa mittaa toisista, olla paras ja nopein ja kuulua voittajajoukkueeseen. Mitään näistä en ole koskaan oikein ymmärtänyt.