Aikamatkustajan blogi

Kun murhaajaa kuljetettiin oikeuden eteen, tuhannet norjalaiset halusivat nähdä hänet. Miehen, joka raiskasi Norjan. Näytelmässä oli jotain hiukan keskiaikaista. Mieleen tuli heti elokuva Parfyymi , jossa sarjamurhaaja, myös kylmäverinen ja tunteeton, piti hirttää torilla, mutta kukaan ei pystynytkään siihen. Pahuus voitti. Tämäkin on näytelmä ja murhaaja haluaa esiintyä siinä. Hän haluaa olla kuuluisa ja nauttia sankaritekonsa tuomasta julkisuudesta. Hän esiintyy voittajana. Paholainen, joka norjalaisilla on nyt tyrmässään, on jotenkin vielä paljon pahempi, kuin olisi koskaan uskaltanut kuvitella. Siksi valvoin viime yön, enkä tiedä miten tähän pitäisi suhtautua. Pelottavaa on myös se, ettei tekijä näytä miltään mielipuolelta vaan ihan tavalliselta norjalaiselta, joka pitää vielä ajatuksiaan ja mielipiteitään perusteltuina ja oikeutettuina. Hän voi olla psykopaatti, mutta hänen ahdasmielinen maailmankuvansa ei ole mielikuvituksillisia houreita, vaan ideologia, jonka jakavat mon

Hississä se onnistuu ihan hyvin, samoin bussipysäkillä, mutta lentokoneessa alkaa olla jo aika hankalaa. Ei niissä ole enää tilaa. Jotkut kanssamatkustajat siitä huolimatta edelleen yrittävät sitä – siis omissa oloissaan olemista. Kyllä sen tekee vaikeaksi sekin, kun kyynärpäät ovat naapurin sylissä ja polvet edessä istuvan selässä kiinni. Jotkut käyttäytyvät silti niin kuin muita ihmisiä ei olisi olemassa tai vaikka olisikin, he eivät ainakaan ole näkevinään ketään. Jos haluaa matkustaa yksin, pitäisi mennä omalla autolla. Antoisana huomioiden kohteena oli paluumatkalla vieressäni istunut rouva. Tiedän kyllä tyypin: hän pitää itseään muita parempana, ei voisi kuvitellakaan koskevansa lentokoneateriaan, eikä missään tapauksessa halua alentua keskustelemaan kenen tahansa ventovieraan kanssa ja katsoo ohi vaikka menisit eteen seisomaan. Hän sulkee itsensä omaan kuplaansa epäilemättä myös lomaillessaan, näkee juuri mitä itse haluaa eli välttää kaikessa yllätyksiä ja odottamattomia kää

Kerron nyt siitä, miten haaksirikkouduin autiolle etelämeren saarelle. Tietysti oli hirveä myrsky, joka kesti monta yötä, mutta ei se laivaa upottanut. Minä vain kyllästyin siihen kun tavarat seilasivat kannella ja hyteissä edestakaisin ja mitään ei pystynyt tekemään. Moni pelkäsi, että laiva uppoaisi ja tunnelma oli siksi ahdistava. Ajelehdimme ilman suuntaa ties miten monta kuukautta. Välttyäkseni pahimmalta varastin oranssin pelastusveneen ja kiipesin eräänä pimeänä yönä laidan yli kainaloissani kaksi styroksista kelluketta ja kaulassa vesitiivis taskulamppu. Myrsky kai laantui lopulta ja ajelehdin saaren pehmeään rantahiekkaan. Veneeni taisi hajota rannan kivikkoihin, siitä ei näkynyt jälkeäkään. Makasin auringon lämmittämässä hiekassa selälläni, parkkiintuneena kuin kilpikonna kokonaisen vuorokauden. Sitten aloin tutkia ympäristöäni. Saari oli vehreä ja utuinen ja hyvin kaunis. Sen keskellä kohosi tulivuori, jonka rinteet kasvoivat piikikkäitä kasveja. Muuten en kohdannut mitä