Aikamatkustajan blogi

Kun on ajanut autolla alle kuukaudessa 6400 kilometriä, tietää kyllä olleensa matkalla. Myös matka itsessään on pidempi kuin varsinainen perillä olo, missä se sitten ikinä onkaan. Perille pääseminen on muutenkin yliarvostettua. Olen toki iloinen, että pääsimme Romaniasta Suomeen ja takaisin, mutta silti olemme aina matkalla jonnekin. Aika kulkee eteenpäin ja tulevaisuus siintää horisontissa usvan peitossa. Asetelmaa ei mitenkään helpota se, että auto on suksiboksia myöten täynnä kuin imurin pölypussi ja kyydissä istuu koko perhe. Onneksi lapset eivät enää ole siinä iässä, jolloin viiden minuutin välein kysytään koska ollaan perillä. En osaisi vastata.   Jostakin syystä meillä on pakottava halu siirtyä paikasta toiseen, nähdä uusia tai ennestään tuttuja paikkoja ja maisemia, ja olla matkalla jonnekin. Ehkä se on geneettinen tarve. Jos ihminen ei lomalla käy missään, joutuu elämään koko tulevan vuoden häpeässä, tunnontuskissa ja syyllisyydessä. Jos loma ei suuntaudu riittävän kauas j...

Istuin kerran hikisenä nicaragualaisen kyläkaupan rappusilla nauttimassa mielestäni ansaitsemaani kylmää olutta, kun pölyiselle kylätielle juoksenteli pieni possu. Seurailin sen uteliasta tonkimista ja sitten – sympaattinen otus pissaili huolettomasti toikkaroidessaan keskellä tietä. Tajusin samassa matkustaneeni hirveän kauas kotoa nähdäkseni elämäni ensimmäistä kertaa miten possu pissii. Ajattelin matkan olleen kaiken vaivan arvoinen. En ollut enää ihan yhtä maalaiselämästä vieraantunut urbaani hölmö. Viikonloppuna teimme tuttavuutta porsaan sisäfileen kanssa. Tai niin uskoin. Liha oli hautunut hyvin uunissa. Silti se ei tuntunut pehmeältä ja murealta kuten yleensä. Tuoksukin oli outo. Tarkistin päiväyksen paketista, siinä ei ollut vikaa. Kun leikkasin lihaa, tajusin missä oli. Marinoitu Pirkka -possu oli sitkeää, tummaa ja säikeistä lihaa. Sisä- ja ulkofilettä on tehty uunissa monen monta kertaa , eikä se ole koskaan näyttänyt tältä. Emme tienneet mitä kuivakka liha oli, eikä kukaa...