Aikamatkustajan blogi

Me olemme onnekkaita. Naapurissa on ihan oikea puulämmitteinen sauna, heti aidan toisella puolella. Kotiportilta näkee, onko naapurin saunassa kylpijöitä. Sauna lämpiää joka päivä ja kylpylässä on suolavesiallas ja palju ulkona avantouintia varten. Saunakin on varsin kelvollinen, täkäläisittäin löylyjen aatelia. Käyn siis siellä saunomassa, mutta ei sitä suomalaisittain oikein ole suunniteltu. Saunassa on aina yli 90 astetta lämmintä ja lauteet ovat tulikuumat. Kävijöitä kuitenkin riittää. Vakavasti asiaan suhtautuvat saapuvat löylyihin suippokärkinen saunahattu päässä.   Olen käynyt kuukauden sisällä neljässä eri saunassa. Iloitsen toki siitä, että Romaniassakin on saunoja. Itse asiassa siitä on tullut trendi, kaikki hotellit haluavat oman spa -osastonsa hammameineen ja porealtaineen. Mutta silti, liian monessa saunassa on kaikenlaisia kummallisuuksia, jotka häiritsevät suomalaista saunojaa. Saunomisesta romanialaiset eivät valitettavasti ymmärrä yhtään mitään. On joko liian kuuma...

Edellisen kerran asuin Romaniassa 20 vuotta sitten. Se tuntuu paljolta. Luulisi, että moni asia on ehtinyt muuttua perusteellisesti, mutta jotenkin siltä ei kuitenkaan tunnu. Sainkin heti tullessa kokea aika tukevan kulttuurishokin. Se oli kuin isku palleaan: mikään ei ole muuttunut! Mitä me täällä teemme? Se oli ristiriitaisesti sekä samaan aikaan lohdullista että ahdistavaa. On asioita, joiden olisi suonut muuttuneen, ja niitä joiden ei tarvitsekaan muuttua.   Olen kirjoittanut samasta tuskailusta aikaisemminkin jutuissa Mitä opin romanialaislta ja Pyroteknikko palaa rikospaikalle . Onneksi paniikintunne meni ohi viikossa. Sadekin loppui ja aurinko kurkisti vuorten takaa. Pian tuttu pikkukaupunki ei enää näyttänyt niin kurjalta ja harmaalta, niin roskaiselta ja rikkinäiseltä. Ihmiset ovat yhtä sydämellisiä ja ihania kuin aina. Aina jää kiitollisuudenvelkaan jollekin jostakin odottamattomasta palveluksesta, lahjasta tai vieraanvaraisuudesta.   Aloin myös havaita asioita, joi...

Etsin Dublinissa ensin pitkään kelvollista uimahallia ja kuntosalia. Yksityiset olivat kalliita ja vaativat vuoden jäsenyyden, jota olisi pitänyt anoa monisivuisella pumaskalla. Julkiset hallit taas epämääräisiä – tai useimmiten ne oli jo aikaa sitten suljettu liian huonokuntoisina. Sitten löysin Dublinin keskustasta Markiewiczin. Ei, se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä, ei toisellakaan, mutta se oli parasta mitä kuudella eurolla sai. Huippu, ja se miksi Markiewiczissa kannatti käydä, oli sauna. Löyly oli hyvä, lauteet puolikaaressa kiukaan ympärillä, pienestä ikkunasta näki uima-altaaseen ja oli vain yksi yhteinen sauna miehille ja naisille. Siellä oli aina täyttä, muutkin olivat todenneet sen erinomaisen pehmeän löylyn. Myös kiinalaiset, joita uimahallin silminnähden rosoinen primitiivisyys ei lainkaan häirinnyt. Alalauteella kiinalaiset tytöt valelivat itseään maidolla. Minä istuin ylälauteella ja ajattelin, ettei elämä ilman saunaa olisi minkään arvoista. Irlantilaiset sanoivat...