Aikamatkustajan blogi

Harmittaa etten ehtinyt hankkia Power Balance -ranneketta. Nythän sitä ei voi enää ostaa, kun valmistajakin on myöntänyt koko jutun huijaukseksi. Kukaan ei tosin tähän astikaan esittänyt yhtään todistetta hologrammin toimivuudesta. Millä rannekkeita sitten myytiin? Muutaman tunnetun urheilijan todistuksella, testimonialeilla. Kun tuttu tai tunnettu ihminen vakuuttaa meille tietävänsä, me haluamme uskoa. Samalla metodilla toimii verkostomarkkinointi, samoin hankki omaisuutensa huijaripankkiiri Bernard Maddock , joka muuten täyttää 222 vuotta samana vuonna kun pääsee vankilasta. En tiedä, onko ranneketta mainostanut koripallotähti Shaquille O’Neal luopunut sen käytöstä. Minä en tekisi niin. Sehän vain todistaisi, että olen kenen tahansa vedätettävissä oleva hölmö ja muutenkin täysin selkärangaton nilviäinen, jonka mielipiteisiin ei kannata luottaa. On kyse uskottavuudesta. Suomessa 39 eurolla myytyjä rannekkeita kaupattiin ympäri maailmaa 26 miljoonalla viime vuonna. Aika hyvät rahat k

Ei tarvitse olla psykologian maisteri havaitakseen, että meillä suomalaisilla on kompleksinen suhde omaan identiteettiin. Haluamme kovasti olla jotain, jotta muutkin huomaavat, että olemme nyt jotain, ikäänkuin emme vielä olisi mitään. Se, mitä me nyt olemme ei riitä meille, meidän pitäisi olla vielä enemmän. Identiteettimme on siis vajaa, emme tunne olevamme riittävästi jotain. Suomalaisuus ei ole valmis, sitä täytyy vielä kehittää. Huomaatteko, että käytän me-muotoa, liittääkseni itseni tiukasti tähän suomalaisten joukkoon, vaikka en siihen täysin koekaan kuuluvani. Suhteeni omaan suomalaisuuteeni on siis vielä kompleksisempi kuin suomalaisilla yleensä. Kyseessä on kuuluisa muna-kana-ongelma. Ehkä tyypillinen suomalainen on kuin munamies . Hän tietää, ettei ole vielä valmis, mutta ei tiedä mitä hänestä vielä tulee vai tuleeko mitään. Munamies on hiukan yksinkertainen ja naiivi, mutta sympaattinen ja vilpitön. Pitääkö munamiehen sitten kehittyä mihinkään? Tuskin. Kolmevuotiaskin ymmä

Tunisian maanpakoon ajettu presidentti Zine El Abidine Ben Ali toimi lähes viisi vuotta erittäin tärkeässä virassa: autoni taustapeilin koristeena. Ei toimi enää. Siirsin totisen herra Alin punaisine hapsuineen rauhalliseen hanskalokeroon piiloon samaan aikaan kun presidentti pakeni Tunisiasta. Matkamuistona tuotu diktaattorin kuva oli auton yksinvaltiaana hauska vitsi – aikansa, mutta hauskuus lienee ohi. Tiesin tietysti ennen alkaneita mellakoitakin, ettei asevoimien tuella paikkansa ottanut Ben Ali ole ollut mikään demokratian mallioppilas kahdenkymmenenkolmen vallan vuotensa aikana. Yksi aikakausi on nyt päättynyt. Autoon on keksittävä koristeeksi jotakin muuta. Vuosi 2011 on ainakin alkanut vauhdikkaasti. Tammikuu on vasta puolivälissä ja yksi vallankumous on jo tehty. Luonnonmullistuksiakaan ei ole puuttunut; on ollut maanvyöryjä Brasiliassa, tulvia Australiassa ja lumimyrskyjä Englannissa ja sääennustusten ja sammakkomiesten mukaan tätä on tulossa lisää. Numerologiassakin

Suomalaisen yhteiskunnan ja hyvinvoinnin elämän ja kuoleman kysymys on se, sopeutuuko se monikulttuurisuuteen, moniarvoisuuteen ja kansainvälisyyteen vai ei. Olemme nyt jo jääneet junan peräpäähän ja jos ahdasmieliset asenteet pääsevät vapaasti mellastamaan, mikään ei estä meitä tippumasta kelkasta kokonaan. Miksi ahdasmielisyydelle ja suvaitsemattomuudelle ei saa antaa periksi? Koska se johtaa suljettuun, ylhäältä määriteltyyn sensuuriyhteiskuntaan. Jos halutaan talouskasvua, yrittämistä ja työpaikkoja, kuten mantra kuuluu, menestystä syntyy vain avoimessa, suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Muuten emme pärjää. Nyt yhteiskunnallista keskustelua hallitsee pelon ja uhkakuvien ilmapiiri, jonka ovat luoneet isänmaallisuuden puuskassaan apukoulutasoista tekstiä sylkevät nettituhahtelijat, jotka kutsuvat itseään ylevästi maahanmuuttokriittisiksi. Nämä pelokkaat lahkolaiset ovat tunkeneet päänsä myös poliittiseen keskusteluun, niin äänekkäästi, että voisi jopa luulla suvaitsem

Puolet lapsista on maahanmuuttajia! Tämä on tilastollinen fakta. Otos tutkimuksessa on yksi Espoossa asuva lapsiperhe. Lapsistani toinen on syntynyt ulkomailla, toinen täällä eli tasan 50% on muuttanut Suomeen ulkomailta. Molemmat ovat puoliksi suomalaisia, heillä on kaksoiskansalaisuus ja he ovat asuneet lähes pelkästään Suomessa. Vanhemmista toinen on ulkomaalainen, toinen suomalainen ja meillä on kaksi kotikieltä. Nyt olisi mielenkiintoista tietää, mihin kategoriaan me kuulumme, kun kaikki pitää aina lokeroida. Helsingin Sanomat kirjoitti eilen otsikolla Joka kolmas uusmaalainen kannattaa kouluihin maahanmuuttajille kiintiöitä . Lehti oli itse teettänyt kyselytutkimuksen, jonka tuloksiin juttu perustui. Mukaan oli onnistuttu tuppaamaan myös vastaajien poliittinen kanta. Kysyttiin, pitäisikö kouluissa olla rajoitukset, miten suuri osa luokan oppilaista voi olla maahanmuuttajia. Eihän meitä enää ihan oikeasti voi jakaa kahtia maahanmuuttajiin ja suomalaisiin. Missä kulkee raja? Onko

Seuraava tapahtui espoolaisen kerrostalon pihalla vuoden kolmantena aamuna. Naapuritalon ikkuna avattiin. “Korjaa se varashälytin autostas, ei huvita herätä joka aamu viideltä sen takia. Kiitos.” Ikkuna meni kiinni ennenkuin Audiaan harjaava hämmästynyt tyttö ehti edes reagoida. Naapuri ei sanonut huomenta, ei tullut ulos talostaan, ei edes näyttäytynyt. Molemmille jäi taatusti paha mieli, mutta kirosanoja ei sentään tarvinnut kuunnella. Hän sanoi kiitos, mutta saman asian voisi silti sanoa niin monella tavalla. “Onko Suomi hyvä maa elää?” , kysyi presidentti Halonen uudenvuodenpuheessaan. Voisi ollakin, jos joku ei aina loukkaantuisi, solvaisi ja kiukuttelisi. Kaikesta tehtaillaan aina valituksia ja tätä pidetään tärkeänä kansalaisoikeutena. Syyllisiä omaan kurjaan kohtaloon löydetään vasemmistosta, oikeistosta, maahanmuuttajista, työttömistä, ökyrikkaista, pakolaisista, poliiseista tai rosvoista. Miksi etsiä vikaa itsestään, kun se on ilmiselvästi muissa. Tuohtumisesta on tullut ka