Aikamatkustajan blogi

Ylpeys ja tyhmyys ovat ylimpiä ystäviä, kulkevat usein käsi kädessä. Toinen kutsuu toista luokseen. Tästä sain muistutuksen kirjallisuuden kautta. Luin nimittäin tänä vuonna kolme hienoa kirjaa, joihin en aikaisemmin ole onnistunut tarttumaan, vaikka niitä on innokkaasti minulle suositeltu. Tai juuri siksi. Minuahan ei tarvitse neuvoa, löydän kyllä itsekin kirjani. Kiitos vain avusta. Näin ylpeys on kutsunut tyhmyyden luokseen.   Kesällä kahlasin ensin Niilin kaislikoihin Sinuhen kanssa. Elämys oli voimakas, imin itseeni kaikki maut ja hajut. Rakastuin Nefer Neferiin, pesin ruumiita, vietin väärän kuninkaan päivää ja ystävystyin jopa Kaptahin kanssa. Unohdin täysin että kirja on käännetty 40 kielelle, siinä on yli 700 sivua ja sen kirjoittaja on sattumalta tullut maailmankuuluksi. Siinä juuri niitä syitä, miksi en koskaan tullut Sinuhea lukeneeksi. Nyt oli vain sopivasti aikaa ja tarina ja se vei minut mennessään. Uskomaton tarina.   Syksyllä luin Pessin ja Illusian...

Saimme vieraita Romaniasta. Kapsäkkeineen kylään tupsahtivat heinäkuussa anoppi ja kaksi serkkutyttöä, jotka eivät ole ennen käyneet Suomessa. Oli ehkä jo aikakin. Visiitti oli monella tavalla kovasti toivottu ja odotettu. Sitä en osannut kuitenkaan ennakoida, että isoäiti matkustaisi kuin Venäjän Federaation presidentti, bagaaz täynnä ruokia. Vaatteiden ja runsaiden tuliaisten seasta kaivettiin pitkiä ja lihaisia makkaroita, porsaanpaistia, kinkkua, savujuustoa sekä lukuisia pussukoita yrttejä ja mausteita. Erittäin romanialaista.   Meillähän eletään jonkinlaisessa kahden kulttuurin kuplassa, jossa tavat ja ruokalajit ovat vuosien varrella iloisesti sekoittuneet. Itse emme enää huomaa koko asiaa. Niinpä vieraiden ruokahuolto aiheuttikin suurimman yllätyksen. Tarjosimme tietysti karjalanpiirakoita ja ruisleipää, joita maistettiin varovasti näykkien. Sen sijaan omien lasten suuri herkku, omatekoiset pinaattiletut herättivät kauhunsekaista pelkoa. Samoin lohikeitto, jota kump...

Ruotsalainen serkkuni vieraili kesämökillämme vuosia sitten. Sosiaalisena ja uteliaana nuorena miehenä hän käveli rantaan ja asteli tietä pitkin naapurin pihaan saakka. Hämmentyneenä serkku kertoi palattuaan, miten naapurin rouva oli huitoen ajanut hänet pois pihasta. Suomalaiseen mökkikulttuuriinhan kuuluu olennaisena piirteenä primitiivinen reviiriajattelu, johon en ole koskaan oikein päässyt sisälle. Serkkuni oli ehkä onnekas, ettei häntä ammuttu hänen kokeillessaan uskaliaasti suomalaisen suvaitsevaisuuden äärimmäisiä rajoja.  En ole itsekään viidentoista vuoden aikana tutustunut kyseisiin mökkinaapureihin. Isä on - valitettavasti - riitojen merkeissä. Olen nähnyt naapuriperheen kerran sinä ensimmäisenä kesänä kun olimme ostaneet talon. Sehän on siis maalaistalo, ei mikään mökki, isäni korjaisi. Naapurit ajoivat autolla pihamme poikki ja tuijottivat, kukaan heistä ei tervehtinyt. Sitten he tekivät oman tiensä ja me rakensimme tonttien rajalle korkean aidan patinoituneis...

Olin viikko sitten lasten kanssa leikkipuistossa. Kuuntelin sivukorvalla kun parivuotiasta tyttöä paimentava äiti lateli kieltojaan. “Ei mennä sinne, ei noin, älä nyt kaadu, ei kiipeillä, ei Aino, ei saa ottaa toisten leluja.” Äiti opasti jopa miten liukumäkeä lasketaan. Skideiltä olen oppinut, että mäkeä voi laskea vaikka pää edellä ja selällään. Se on laji, jossa lapset neuvovat vanhempia, ei toisinpäin. Vasta leikkipuistoissa, tarhassa ja neuvolassa olen tajunnut, miten paljon suomalaisia lapsia kielletään. Useimmiten täysin turhaan. Miksei saisi laulaa, tanssia tai höpöttää omiaan? Miksi se häiritsee vanhempia niin paljon? Näin meistä tehdään pidättyväisiä, hiljaisia arkailijoita, jotka heti kun tekee mieli hypätä pöydälle tanssimaan, kuulevat vanhempien tajuntaan juurruttaman 'ei saa hyppiä pöydällä' . Kun joskus kuitenkin lapsia on pakko kieltää, kärsin hirveitä tunnontuskia: olenko minä samanlainen ‘ei saa' -isä, joka turhalla sormenheristelyllä nitistää lasten luon...