Aikamatkustajan blogi

Herään aamuisin kukonlauluun. Eihän se laulu kaunista ole, mutta kukko se kuitenkin on – ei puhelimen soittoääni eikä herätyskello. Kukko kiekaisee naapurin pihassa kun aurinko nousee. Tätä pitää pysähtyä hetkeksi pohtimaan, ettei se ala tuntua itsestäänselvyydeltä. Naapurissa asuu siis ihan oikea kukko, jonka elämäntehtävänä on huolehtia kanoistaan ja luonnollisena kohtalona joutua joku päivä pataan. Sivutoimisesti se herättää naapureita, mikä ei tunnu häiritsevän ketään, siihen on totuttu. Se ei esitä kukon roolia kotieläinpihan vierailijoille, kuten toimenkuvaksi Suomessa voisi muotoutua. Täällä kotieläinpiha löytyy jokaisesta mummolasta ja kukko kiekuu joka kadulla, vaikka ollaankin kaupungissa.   Kun Espoossa mentiin lasten kanssa maalaismarkkinoille kanoja katsomaan, tapahtuma oli kaupallistettu rekonstruktio, jossa esitetään maalaismarkkinoita lapsille sopivin näytelmin. Sieltä ei voi ostaa oikeaa possua, vaan konseptiin sopivia elämyksiä ja tuotteita. Torikauppiaita esittä...

Matkaillessani talvella sekä Suomessa että Saksassa tarkkailin sitä, miten erilaiselta varsinkin nuoret aikuiset näyttävät. Lännessä on pukeutumistrendejä, joista täällä ei tiedetä (vielä) mitään. Kaksi vuotta emigraation jälkeen monet näyttivät köyhiltä kodittomilta liian isoissa kirppiskoltuissaan. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli ihmisten ilmeinen kylmyys ja välinpitämättömyys, mikä tietysti on lähinnä suurkaupunkien vitsaus. Varsinkin Helsingissä tuntui myös siltä, että kaikki ovat kovin vakavia ja huolestuneen oloisia, vaikka ympärillä on kaikkea ja kaikki on hyvin. Siitä tuli ristiriitainen fiilis. Olen ehtinyt jo vieraantua.  Vastaavasti Romaniassa olen jo tottunut siihen, että ihmiset ovat sosiaalisia, puheliaita ja avoimia, joskus liikaakin. He kertovat luontevasti huolistaan ventovieraille, mikä on varmasti psykiatrinkin suositusten mukaista. Samalla kerrotaan omat ja naapurinkin huolet, sairaudet, rakkaudet ja probleemat. Sen sijaan sillä, miltä kukin näyttää o...

Lapsuuden valokuvassa seison mättäikössä serkkutyttöjen keskellä päälläni liian pitkä maripaita. Kaikilla on samat raidalliset. Kun Marimekko esitteli tällä viikolla uuden mallistonsa, ei pulssi kiihtynyt kun mukana vilisi tuttuja raitoja. Marimekko luottaa yhä vain nostalgiaan. Eikä niin monessa plagiaattiskandaalissa rypeneeltä firmalta voi kovin suuria riskinottoja ehkä odottaakaan. Marimekon historia on hukattujen mahdollisuuksien tragedia, mutta ei silti kovin epätyypillinen Suomessa.  Ehkä tarina on mennyt näin. Jo alkuajoista yritykseen pesiytyy omanlaisensa tekemisen kulttuuri, jossa lainataan huoletta sieltä ja täältä. Ennen internetiä siitä ei jäänyt koskaan kiinni. Nuoret suunnittelijat omaksuvat saman toimintamallin päästessään ikonisen brändin piirustuspöytien ääreen. Firma maksaa hyvin siitä, että tuotetaan nostalgista muotokieltä, joka tuoksuu vahvasti 60-luvun aurinkoisilta kesäpäiviltä. Laitetaan pataan vielä syrjäinen pieni markkina-alue ja löyhä suunnitt...

Ei ole kiire. Ja vaikka välillä tuntuisikin siltä, että on, tuskin  sitä kehtaisi sanoa. Ihminen saa olla kiireinen vain jos tekee töitä. Jos tekee tärkeitä töitä, kuuluukin olla kiireinen, muutenhan se ei vaikuttaisi lainkaan tärkeältä. Mutta kun en enää tee oikeita töitä, olen huomannut hämmentävän nopeasti ettei terve sielu työtä kaipaa. Ei se kaipaa kiirettä eikä tärkeältä kuulostavia tapaamisia, matkoja, titteleitä tai kokousmuistioitakaan. Se lepää oikein mielellään. Kun nyt on tällainen aikakin.  Uusi aika on ollut merkillinen tuttavuus. Se on kuin valuutta, jonka arvo on yhdessä yössä romahtanut. Taskut ovat täynnä seteleitä, joilla ei saa mitään. Ei ole mitään syytä hakea nopeinta reittiä perille tai kävellä vaihdikkaasti.  Miksi tehdä tänään se, minkä voi yhtä hyvin jättää tekemättä huomennakin.  Se on vapauttava, huumaava tunne. Ei tarvitse priorisoida. Voi pysähtyä, katsella ja kuunnella, olla jouten. Voi tuijotella muita ihmisiä, jotka juoksev...

Kolme asiakaspalvelukokemusta on jäänyt mieleen viikon sisällä. Kävin yksityisellä lääkäriasemalla pyytämässä kuittia sen tilalle, jonka olin hukannut. Tuimailmeinen täti ilmoitti, että se maksaa kymmenen euroa ja kestää jonkin aikaa. Kuinka kauan paperiarkin tulostaminen voi kestää? Kysyin vielä miksi se mahtaa maksaa erikseen. “Koska se on sinulle jo kerran täältä annettu”, kuului yrmeä vastaus. Selvä, anteeksi että häiritsen työaikana. Odoteltuani vartin, kysyin voisiko kuitin kenties lähettää minulle kotiin. Siitä ei sentään laskutettu enää lisää. Helsinkiläiseen kahvilaan tuli japanilaisen näköinen turisti, joka katseli tiskillä lounaslistaa uteliaan hyväntuulisesti. Lopulta hän onnistui saamaan katsekontaktin tiskin takana olevaan tyttöön ja kysyi hymyillen: “You have soup?” Tyttö pyöritti päätään ja katsoi kulmiaan kohottaen toista tyttöä joka järjesteli taustalla astioita. Kumpikaan ei sanonut mitään. Turisti seisoi hetken hölmönä hiljaisuuden vallitessa ja poistui sitten kadul...