Aikamatkustajan blogi

Ei tarvitse olla psykologian maisteri havaitakseen, että meillä suomalaisilla on kompleksinen suhde omaan identiteettiin. Haluamme kovasti olla jotain, jotta muutkin huomaavat, että olemme nyt jotain, ikäänkuin emme vielä olisi mitään. Se, mitä me nyt olemme ei riitä meille, meidän pitäisi olla vielä enemmän. Identiteettimme on siis vajaa, emme tunne olevamme riittävästi jotain. Suomalaisuus ei ole valmis, sitä täytyy vielä kehittää. Huomaatteko, että käytän me-muotoa, liittääkseni itseni tiukasti tähän suomalaisten joukkoon, vaikka en siihen täysin koekaan kuuluvani. Suhteeni omaan suomalaisuuteeni on siis vielä kompleksisempi kuin suomalaisilla yleensä. Kyseessä on kuuluisa muna-kana-ongelma. Ehkä tyypillinen suomalainen on kuin munamies . Hän tietää, ettei ole vielä valmis, mutta ei tiedä mitä hänestä vielä tulee vai tuleeko mitään. Munamies on hiukan yksinkertainen ja naiivi, mutta sympaattinen ja vilpitön. Pitääkö munamiehen sitten kehittyä mihinkään? Tuskin. Kolmevuotiaskin ymmä...

Jos ruotsalaiset pohtisivat maabrändiään, he suhtautuisivat koko hommaan toisin. Naapurissahan ei ole koskaan tarvinnut itkeä huonoa kansallista itsetuntoa. Niinpä myös maabrändiin voisi suhtautua lunkimmin. Ruotsalaiset tekisivät maabrändistään helpon, hauskan ja sympaattisen. Se myytäisiin oivaltavalla kampanjalla koko maailmalle, Ikea-tyyliin. He nauraisivat rohkeasti itselleen ja omalle ruotsalaisuudelleen. Kaikille jäisi mielikuva, että ruotsalaisilla on hyvä huumorintaju, hyvä itsetunto – ja taitaa se olla aika kiva maakin. Ruotsalaiset vain eivät tarvitse maabrändiä, koska heidät tunnetaan jo. Samaan aikaan edellisen kirjoitukseni aikaan Matkailun edistämiskeskuksen Jaakko Lehtonen kirjoitti Mitä Suomi on -sivuilla , että maabrändin kehittäminen on suomalaisten elinolojen kehittämistä . Juuri siksi epäilinkin, että projekti voi viedä aika kauan. Elinolot kehittyvät vain jos sekä maata, että ihmisiä pystytään hätistelemään johonkin suuntaan. Mutta mitä se brändi tarkoittaa? Suome...

Suomalaiset haluaisivat, että heitä pidetään sofistikoituneina klassisen musiikin ystävinä, design-huonekaluissa viihtyvinä skandinaaveina, jotka ihailevat modernia taidetta ja tietävät jo syntyessään miten konjakkilasia pidellään. Ulkomaalaiset näkevät meidät toisin. Finnet ovatkin vaimoa selässä kantavia juroja metsäläisiä, jotka eivät koskaan pukahda kenellekään mitään. Tai lentokentällä kapulansa hukanneita kohmeloisia insinöörejä liian lyhyissä housunlahkeissaan. Tai sitten formulahulluja, jotka baaritiskillä lähtevät paalulta, mutta kuitenkin ensimmäisinä löytyvät ajohaalarit puolitangossa vessan nurkasta keskeyttämästä. No, leikki sikseen, emmehän me nyt sellaisia ole. Millaisia me sitten olemme? Sitä selvittää onneksi Jorma Ollilan johtama maabrändityöryhmä , jonka tavoitteena on trendikkäästi kirkastaa ja selkeyttää Suomen brändiä eli yleistä mielikuvaa siitä, minkälainen maa tämä on. Niille, jotka eivät tienneet, että maalla on oltava brändi: kaikilla muillakin on. Yrityksi...

Niissä on jotain niin perin juurin suomalaista. Ja outoa. Ne hiljaiset hetket, tiedättehän, kun keskustelu vain taukoaa jostain syystä ja kaikki ovat hetken hiljaa, omissa ajatuksissaan. Vilkkaammasta sosiaalisesta kulttuurista tuleville se on outoudessaan melkein maagista, kuin jotakin pyhää. Ikäänkuin sanattomasta sopimuksesta kaikki vaikenevat kuin tietäisivät jonkin näkymättömän pahan hengen kulkevan juuri samaan aikaan ohi. Puheliaammissa maissa kun ei edes osata olla hiljaa, eikä sitä varsinkaan pidetä sopivana. Keskusteluun syntyvät aukot täytetään sillä 'small talkilla'. Hiljaa oleminen toisten ihmisten seurassa on yleensä epäkohteliasta ja hiljainen hetki keskustelussa on yhtä tervetullut kuin salmonella sikatilalla. Kun tulin takaisin Suomeen, ihmettelin miksi ihmiset ovat niin hiljaisia. Mietin sanoinko jotain sopimatonta tai olenko loukannut jotakuta? Sitten huomasin, että ainoa joka oli vaivautunut tilanteissa, olin minä. Olin monta vuotta ollut tekemisissä päivitt...