Aikamatkustajan blogi

Suomalaiset uskovat olevansa omaperäisiä ja älykkäitä individualisteja, mutta kun heiltä kysytään mihin he uskovat – ja ulkomaalaiset kyllä kysyvät – he luulevat selviävänsä epämääräisellä “varmaan johonkin korkeampaan voimaan” -muminalla. Ja niin omalta kuin vastaus tuntuukin, kaikki vastaavat ihan samalla tavalla. Eihän olisi mitenkään järkevän kuuloista sanoa, ettei usko mihinkään. Ei edes fysiikanlakeihin tai ihmisyyteen? Uskonnollisuuden tunnustaminen taas tuntuisi liian henkilökohtaiselta. Saivartelu olisi epäkohteliasta.  Siis uskomme johonkin, mutta emme halua kertoa mihin.  Minäpä kerron. Meitä on kovasti yritetty opettaa uskomaan itseemme. Usko itseesi, ja voit hyvin! Sillä neuvolla kaikkien elämän ongelmien pitäisi ratketa kertaheitolla. Eikä siinä mitään vikaa olekaan, hyvä itsetunto on oivallinen asia, jos sitä käyttää hyvin. En ole varma, onko oppi mennyt kuitenkaan perille. Suomalaiset kyllä ajattelevat itseään, mutta meistä on kehittynyt itsekeskeis...

Se kuulostaa niin kauniilta: yhteisöllinen kerrostalo. Ei siis mikään tavallinen kerrostalo, jossa naapureita ei edes yritetä tervehtiä vaan sellainen, jossa saunotaan ja grillataan leppoisasti porukalla. Sellainen on suunnitteilla Helsingin Jätkäsaareen, jota kaupunginosanakaan ei vielä ole olemassa, joten kukaan ei tiedä minkälainen henki siellä vallitsee. Suomalaisissa kerrostaloissa asuneena, valitettavasti, suosittelisin nauttimaan yhteisöllisyyden kauniista ajatuksesta ennen kuin talon rakentaminen alkaa. Jos ensimmäisiin pihatalkoisiin asti selvitään tappeluitta, voi sitäkin pitää poikkeuksellisena yhteisöllisyyden saavutuksena. Keihäänheiton kaarien lyhentyessä uudeksi kansallislajiksi on noussut paheksunta. Suomalainen paheksuu ankarasti paitsi kaikkea erilaista, erityisesti niitä, jotka eivät noudata sääntöjä. Nautinnollisinta on käräyttää toinen suomalainen – mieluiten se oma naapuri – poliisille, työnantajalle tai yksityiselle parkkifirmalle, jos tämä eksyy yhteiseltä p...

Kun romanialaiset päättävät tehdä jotakin, päätöstä ei koskaan tehdä yksin. Sitä ei tehdä nopeasti, eikä helpoimmalla tavalla vaan päätöksen tekoon osallistuvat kaikki läsnäolijat ja puhelimen tavoitettavissa olevat sukulaiset. Sukulaisten lisäksi voidaan konsultoida naapureita, kulmakaupan myyjiä tai yhtä hyvin vaikka ovelta ovelle kiertävää vakuutuskauppiasta. Yhteisen päätöksen tekeminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Jos joku päättäisi yksin omista asioistaan kysymättä muiden mielipidettä, sitä pidettäisiin epäkohteliaana. Jos siis matkallamme vaikka vain aiomme vierailla jossakin kaupungissa ja sukulaiset saavat (niin käy joka tapauksessa) tietää siitä, joku heistä soittaa kaikille siinä kaupungissa asuville tutuille tiedottaakseen tulostamme ja saattaa myös sopia vierailuajankin valmiiksi, jotta meitä tiedetään odottaa ruokien kanssa. He saattavat myös soittaa kolmannessa kaupungissa asuville sukulaisille, kysyäkseen tietävätkö he jotakin toisessa kaupungissa asuvien aik...

Maailmalla autoilijat varoittavat toisia, jos edessä on poliisin tutka. Suomalainen soittaa poliisille ja ilmoittaa kanssa-autoilijoista, jotka ajavat ylinopeutta. Suomalainen on suomalaisimmillaan pienisieluinen ilmiantaja, joka rakastaa sitä, että saa käräyttää naapurinsa, jos ja kun tämä rikkoo sääntöjä. Vaadi siinä sitten sitä kaivattua yhteisöllisyyttä kun harvassa yhtiössä kerrostalonaapuritkaan pystyvät elämään sovussa. Elämme laumassa, mutta olemme susia toinen toisillemme. Suomalaisuus on myös sitä, että jonotetaan kiltisti, erityisesti liikenteessä. Suomessa autolla ei ajeta sujuvasti vaan jonossa. Jos yrittää päästä nopeammin, joku tukkii tien. Irlantilaisten kohteliaisuus on ovelaa lajia. He kiilaavat surutta jonossa väliin. Sitten kiitellään innokkaasti (valoja vilkuttamalla) sitä, jonka eteen on tungettu, lupaa kysymättä. Kohteliaisuus saa liikenteessä myös koomisia piirteitä. Vaikeissa risteyksissä he antavat mielellään toisille tietä. Syykin on selvä – kukaan ei oikeast...