Aikamatkustajan blogi

Puhelimeni kertoo, että olen tänään soittanut jalkapallovalmentajalle, papille, tutulle Espanjaan ja kaksi kertaa tädilleni Savonlinnaan. Eilen soitin autokorjaamoon ja tyttäreni ystävälle. Toissapäivänä lentoyhtiöön, joka on jo lopettanut toimintansa sekä opiskelukaverille, jota en ole nähnyt vuosikymmeneen. Aika aktiivista sosiaalisuutta näin introvertille ihmiselle. Paitsi etten oikeasti ole soittanut näihin numeroihin. Luuriin tuli ensin sellainen vika, että se vääntäytyi itsekseen ääniohjaukselle. Sitten se alkoi lupaa kysymättä soitella numeroihin, jotka se kaiveli kontakteistani jos en muistanut sulkea puhelinta. Keskellä yötä hinausfirmaan ja aamuyön tunteina entisille työkavereille. Se oli sen verran kiusallista, että vehje oli pakko kesyttää ottamalla siltä sim-kortti pois. Silti se tekee lähestymisyrityksiään, tai yrittää tehdä, ymmärtämättä että on kastroitu. Tätähän teknologian kanssa eläminen on. Takuuaika menee umpeen, sitten laitteeseen ei saa enää päivityksi...

Lasten kieli on rikasta. Ainakin kouluikään asti he ovat aktiivisesti kehittäneet omia sanojaan ja ilmaisujaan ja monet niistä ovat juurtuneet perheen arkikieleen. Meillä nuhastutaan , ollaan suuttusia tai surutetaan , ollaan tärkeellisiä , saksataan . Autossa pahaolottaa ja hanhet lentävät nippuna. Tukka on pökkyräinen . Kesällä tulee sattumajälkiä ja mökillä tarvitaan hyttyslyömätintä . Toissapäivä oli ylieilen . Etana on liimakas . Oikein kohteliaasti pyydetään voisisitko .  Meillä on siis kaksikielinen perhe, puhumme suomea ja romaniaa , yhdessä ja erikseen. Olen vasta nyt tullut ajatelleeksi, että iso osa lasten kielenkäytön rikkaudesta juontuukin kenties kaksikielisyydestä. Eri kielellähän ei vain sanota, vaan myös ajatellaan eri tavalla. Osa hassuista ilmaisuista tulee suorista käännöksistä, kuten maalin antaminen. Osa taas monimutkaisemman ajatuskuvion tuloksena. Monia ei pysty jäljittämäänkään. Kaikki ne kuitenkin stimuloivat sekä keksijän että kuulijan mieliku...

Kävin parturissa, sain palvelua ja maksoin laskun. Niin kuin asiakkaan kuuluu tehdä. Kävi ilmi, että tyttö, joka saksi tukkaani, oli harjoittelija. Totesin, ettei leikkaus onnistunut kovin hyvin, mutta koska tyttö oli niin kaunis ja ystävällinen, jätin kritiikin kertomatta. Maksoin kuitenkin palvelusta 30 euroa, mikä on tämän ylellisyyden käypä hinta nykyään. Huonomminkin on joskus leikattu, ei tämä katastrofi ole, mutta onko silti reilua, että maksan täyden hinnan siitä, että joku harjoittelee ammattiaan väistelemällä minun korviani?  Maksaisin mieluummin hyvin tehdystä työstä. Ymmärrän taas mainostoimiston asiakkaita entistä paremmin. Meillä, kuten niin monessa toimistossa, on ammattitaitoinen työvoima korvattu taloudellisiksi haasteiksi nimitettyssä etnisessä puhdistuksessa niillä harjoittelijoilla. Vuosikymmenten kokemus on vaihdettu koulunpenkiltä kiskottuihin finninaamoihin ja itse itsensä keksineisiin kaikkien alojen konsulentteihin. Kumpikaan ei tiedä mitä tekee, eikä ...

Suna Vuori kirjoitti Hesarissa vappupäivänä tervehtimisen tuskasta. Miksi suomalaiset eivät tervehdi? Jotkut eivät tervehdi tuttujakaan, mutta on tilanteita, jolloin olisi kohteliasta tervehtiä myös tuntemattomia. Suna Vuori on oikeassa, tervehtimättömyys on epäilemättä huonoa käytöstä. Mutta mistä johtuu, että ihmiset eritoten pääkaupungissamme kokevat tämän niin vaikeaksi? Luulen tietäväni miksi. Suomalaiset ovat tietysti ujoja ja juroja, mutta varsinainen syy on se, ettei meillä ole opittua juttelemisen traditiota. Ei osata puhua sujuvasti niitä näitä ja ennen kaikkea ei osata lopettaa juttelemista luontevasti. Pelätään, että keskustelu hiipuu, kumpikaan ei keksi sanottavaa ja tilanteesta tulee kiusallinen. Ihmiset eivät siis tervehdi, koska se saattaisi johtaa juttelemiseen, joka on suomalaisille tuskallista, koska meiltä puuttuu opittu malli pienelle keskustelulle, jolla vaihdetaan luontevasti kuulumiset. Maailmalla tätä ilmiötä kutsutaan ‘small talkiksi’. Ongelmaa ei olisi, jos ...